Pekka Enroth kirjoittaa näkemyksensä Suomen hoiva-alan kriisistä. Onko ratkaisuna uusien hoitajien maahantuonti vai olisiko taustalla sittenkin jokin syvempi, rakenteellinen ongelma?
Suomen hoiva-ala on kriisissä. Viimeaikaisen lehtikirjoittelun perusteella moni kaavailee pelastavansa tilanteen palkkaamalla Suomeen filippiiniläisiä hoitajia, koska ”He ovat työteliäitä, hyvää väkeä, joka tekee työnsä korkealla moraalilla.”. Filippiiniläisillä hoitajilla on maailmalla tosiaan hyvä maine ja ilmeisesti heitä koulutetaan vientiinkin asti. Lehdissä ja ”plokeissa” esitetty ajatus laittaa kuitenkin miettimään, että mikä suomalaisissa hoitajissa sitten on vialla ja miksi suomalaiset eivät halua tehdä hoitotyötä. Tätä tietenkin kannattaa kysyä hoitajilta itseltään.
Olen jutellut elämäni aikana kymmenien, kenties satojen hoitajien sekä hoitotyötä johtavien ihmisten kanssa ja saanut kaikilta aika yhteneväisen kuvauksen siitä, mikä suomalaisessa hoitotyössä mättää.
Alan hierarkkisuudesta johtuen vapaus vaikuttaa omaan työhön on todella pieni. Työsuoritukset on paloiteltu miljoonaan osasuoritukseen ja koska hoitotyön epäonnistuessa virheillä on usein vakavat seuraukset, työtä kontrolloidaan erilaisilla mittareilla ja luokituksilla, joita tilaava asiakas, tässä tapauksessa esimerkiksi kunta, sekä työnantaja seuraavat erittäin tarkasti. Suuri osa hoitajan työajasta kuluukin paitsi asiakkaan kohtaamiseen, myös erilaiseen raportointiin ja muuhun byrokratiaan.
Kun työtään ei olosuhteista johtuen ole edes mahdollista tehdä kunnolla, on vaikea saada itseään motivoitua.
Ihmisten työaika on tietenkin kallista. Tästä johtuen hoitajista yritetään puristaa irti kaikki mikä irtipuristettavissa on. Usein ruuvia kiristetään lopulta niin paljon, että selviytymismekanismina hoitaja saattaa etäännyttää itsensä kutsumustyöstään, jonka yksi suurimmista onnistumistekijöistä on hoitajan kyky olla läsnä. Taloudellisesta paineesta johtuen läsnäolevakaan hoitaja ei kiireisen työpäivänsä aikana yleensä kykene kohtaamaan asiakastaan kuten haluaisi. Yhdelle asiakkaalle varattu aika kun riittää hädin tuskin välttämättömään suorittavaan työhön, jos siihenkään. Kun työtään ei olosuhteista johtuen ole edes mahdollista tehdä kunnolla, on vaikea saada itseään motivoitua.
Samaan aikaan hoitajista puhutaan (ei toki aina) kuin huono hoito olisi heidän vikansa. Olen kuullut lukuisia kertoja siitä, kuinka esimerkiksi nuoria hoitajia ei työ kiinnosta ja että he haluavat vain räplätä puhelimiaan. Vanhat hoitajat taas eivät jaksa kuormittavaa työtä. Hoitajia ei ole tarpeeksi. Vaikka hoitajan työtä joskus puheen tasolla arvostettaisiinkin, työ on vaativaa ja siitä maksettu palkka surkea. Haluaisitko itse työskennellä näistä lähtökohdista? Kokisitko olevasi arvostettu yhteisösi jäsen?
Kaikki edellä mainittu on alalla aika hyvin tiedossa. Usein ratkaisut, joita ongelmiin ehdotetaan ovat kuitenkin kuin suoraan Fordin tehtailta. Työ jaetaan osasuoritteiksi, joita mitataan ja saadakseen parempaa hoitoa ja vastinetta niukoille resursseille, tilaajapuoli ja työnantaja lisäävät kontrollia ja mittareita entisestään. Eli johtavat asioita silloin kun tulisi johtaa ihmisiä. Hoitajien työhön liittyvä byrokratia lisääntyy ja heistä tulee lopulta hallinnossa pelkkiä numeroita. Kussakin vuorossa seurataan tarkkaan hoitajamääriä, joita mitataan indekseillä. Samalla kun optimoidaan indeksejä, unohdetaan että kaikki hoitajat ovat ihmisiä, ihmisinä erilaisia ja että hoivatyökin on vielä tiimityöskentelyä. Työtä kurjistava kierre on valmis.
No nyt voi tietysti kysyä, että onko vika suomalaisessa hoitajassa vai systeemissä. Jos olet sitä mieltä, että vika on systeemissä ja suomalaiset hoitajat ovat työteliästä ja ahkeraa väkeä, joka tekee työnsä korkealla moraalilla, kannattaa kysyä itseltään mitä tapahtuu, kun samalla moraalilla varustettuja filippiiniläisiä hoitajia tuodaan suomalaiseen systeemiin. Tervetuloa vaan, mutta oma logiikkani sanoo, että myös systeemin on muututtava.
Jossain vaiheessa myös hoitoalalla on pakko päästää irti taylorismista. Alalla tarjotut yksilötason mikromanageeraavat mittarit eivät tuo kestävää muutosta nykytilanteeseen. Hoiva-alan oikeana haasteena on rakentaa alalle työtä ohjaavia käytänteitä, jotka tukevat ihmisten sisäistä motivaatiota tehdä työnsä hyvin. Tehtailta revityt mittarit tulisi suunnitella uudestaan siten, että ne aidosti tukisivat ja mittaisivat hoivatyön tuottamaa asiakasarvoa ja auttaisivat hoitajia näkemään ja kehittämään työnsä vaikuttavuutta. Tämä edellyttää hoitajien itsensä tuomista mukaan suunnittelutyöhön sekä kokeilukulttuuria potilasturvallisuutta ja laadukasta hoitoa unohtamatta. Vielä radikaalimpaa olisi ottaa muutostyöhön mukaan ihmisiä sekä hoivayritysten organisaatioiden joka tasoilta, että loppuasiakkaan (potilas) ja tilaajan (kunta) puolelta. Ehkä vihdoin on myös aika käydä yhdessä dialogia siitä, millä keinoin kyetään löytämään kokonaisuuden kannalta parhaita ratkaisuja. Vai mitä sinä olet mieltä?
