Ajattelin, että kirjoitan tästä sitten, kun tuhka on laskeutunut, kun feenikslintu on taas saatu siivilleen. Kunnes tajusin tekeväni juuri sitä, mistä nyt haluan kirjoittaa. Miksei puhuta nyt, nyt kun sattuu niin maan perkeleesti.
Viime viikolla yksi firmamme suurimmista hankkeista kaatui rahoitusongelmiin. Lähes vuoden Muutosvoima-tiimin jokapäiväisen työn tulos ei nähnytkään päivänvaloa. Valmennusohjelma peruuntui pari päivää ennen alkuaan. Muutosvoima-hankkeessa luotiin valmennusohjelma nuorille, joka antaa heille työkaluja ja tukea lähteä konkreettisiin tekoihin unelmiaan kohti, luomaan muutosta ympäristöönsä.
Vaatii uskomatonta rohkeutta pysäyttää juna ja haudata asia, joka on edustanut kaikkea sitä, mitä haluaa saada aikaan maailmassa. Jolle on antanut sielunsa, voimansa ja aikansa, ja sitten vielä vähän lisää. Pettymys itseen. Häpeä. Sekaannus, hämmennys, kiukku, joka kenties pohjimmiltaan on surua menetetystä todellisuudesta. Valtava huoli kaikista niistä, joiden toiveet on ensin nostattanut taivaisiin ja joille nyt tuottaa pettymyksen.
Häpeä lamaannuttaa. Kokemus täydellisestä kelpaamattomuudesta ja riittämättömyydestä. Häpeä syntyy ihmisten välillä ja myös hälvenee ihmisten välillä. Häpeä ei kestä päivänvaloa. Kun sen sanoo ääneen, kuristusote hellittää.
Häpeä elää salassa pitämisestä ja tuomitsevuudesta.
Kulttuurisesti olemme edenneet virheiden peittelystä siihen, että epäonnistumisista on tullut muotia. Viime vuosina pinnalle on ponnahtanut epäonnistumiskonferenssejä ja virheitä juhlitaan shampanjalla. En missään nimessä tarkoita sitä, että tämä olisi huono asia. Epäonnistumiset ovat oppimisen ja innovaation välttämätön ehto.
Mutta. Epäonnistumisten rummuttaminen ilman että katsomme sen kumppaneita – epätoivoa, surua ja pettymystä – on äärimmäisen vaarallinen ajatus.
”Vahvuutta on kyky istua kivun kanssa, yrittämättä keksiä ratkaisua.”
Haluamme, että tarinat kaatumisesta ja nousemisesta tuodaan meille hopealautasella. Kirjoitettuna kaunolla. Haluamme, että selviytymistarinat etenevät nopeasti kohti katharsiksenomaista uudelleensyntymistä. Näitä tarinoitahan me viljelemme. Kaikkien rakastamia sankarinarratiiveja.
Emme puhu siitä, millaista on maata kasvot mudassa, mustelmilla, lyötynä. Emmekä siitä pitkästä tiestä, joka kiemurtelee syvän kuopan ja seuraavan vuorenhuipun välillä. Kun uskallamme tuntea syvästi pettymyksen, ottaa vastaan surun ja menetyksen, pysymme liikkeessä. Elinvoima on liikkeellisyyttä.
Hymyillessämme silloin, kun olisi syytä itkeä, riistämme resilienssiltä ne voimavarat, joista se hengittää; myötätunto, anteeksianto, empatia. Kyky tuntea koko tunteiden kirjo.
Vahvuutta on kyky istua kivun kanssa, yrittämättä keksiä ratkaisua. Olla läsnä. Emme kaipaa välitöntä ratkaisua, kaipaamme kuulluksi ja ymmärretyksi tulemista.
Tärkein ja ensisijainen tehtävämme on pitää toiselle tilaa.
Ratkaisuista pidättäytyminen on vaikeinta, kun ahdistus on suurin. Ratkaisujen ja oppien aika tulee kyllä. Sitä ennen on aika tervehtiä pettymystä ja surua samalla rakkaudella, jolla tervehdimme iloa.
Olen uskomattoman kiitollinen, että saan joka päivä työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat valmiita elämään arvojaan ja tulemaan nähdyksi kokonaan. Valmiita tuntemaan tiensä kivun läpi sen sijaan, että kohdistaisivat sen muihin.
Kapasiteettisi olla avoin ja haavoittuva on tismalleen sama, kuin kapasiteettisi kokea yhteenkuuluvuutta, rakkautta, iloa.
Rakkaudella,
Iida
Kirjoituksen taustalla on häpeän kokemusta tutkineen Brene Brownin vaikuttava työ haavoittuvuuden tärkeydestä. Hän on kirjoittanut tutkimustensa pohjalta kirjoja mm. Daring Greatly suom. Uskalla haavoittua (Basam Books, 2013) ja Rising Strong (2015).
