Myyntitiimimme uusimman vahvistuksen, Liisa Arposen debyyttikirjoitus Filosofian Akatemian blogissa käsittelee kielenkäyttöä, ja miten käyttämämme kieli ei ainoastaan heijastele todellisuutta, vaan samalla aina myös tuottaa sitä. Liisa on juuri saanut päätökseen aikuiskasvatustieteen opinnot Helsingin Yliopistossa ja tässä blogissa käsitellään sitä, miten jo pelkästään tulevaisuuspuheen myötä meitä kansalaisia on mahdollista ohjailla kohti haluttuja päämääriä ja tehdä näin tulevaisuus todeksi.
Toissa viikolla arvioitu graduni ”Ihanteena sopeutuva työntekijä – Tulevaisuuden työelämän ja työelämätaitojen diskurssi kehittyneenä liberalistisena hallintana” tarkastelee neljässä valtionhallinnon ja yhdessä STTK:n julkaisemassa raportissa käytettyä kieltä; Miten työstä puhutaan, millaisia määreitä tulevaisuuden työelämään liitetään, miten ihannetyöntekijää näissä raporteissa kuvaillaan. Käynnissä oleva työelämädiskurssi muodostuu muutamasta teemasta, jotka nousivat kaikissa tutkielmani aineistoina toimineista raporteista systemaattisesti esille. Teemat on jaoteltu viiden alaotsikon alle.
- Tulevaisuutta ja muutosta ei tehdä, vaan se tulee ja siihen tulee sopeutua.
Raportteja lukiessa oli silmiinpistävää, kuinka yhdenmukaisesti niissä käytettiin muutoksen yhteydessä verbiä ”sopeutua”, aivan kuin emme voisi itse vaikuttaa muutokseen millään tavoin, vaan tuli mitä tuli, meidän on joustettava ja sopeuduttava. Lähes poikkeuksetta sopeutumisen vaatimus näyttää koskevan nimenomaan yksilöä. Meille kansalaisille tarjottuja keinoja ”selviytymiseen” ovat mm. työvoiman liikkuvuuden lisääminen ja jatkuva kouluttautuminen; ”työn murroksesta selviää vain, jos kouluttautuu jatkuvasti” (Valtioneuvosto, 2017). Vaihtoehtoja sopeutumiselle ei juuri anneta tai ne ovat kehnoja – massatyöttömyys tai syrjäytyminen.
- Työn murros nähdään uhkana tai haasteena, eikä mahdollisuutena jota voidaan hyödyntää.
Aineistoanalyysin perusteella voidaan havaita, kuinka digitalisaatiosta, robotisaatiosta, tekoälystä ja automatisaatiosta puhuttaessa korostuu niiden aiheuttama uhka työmarkkinoille. Lähes jokaisessa tutkielmani aineistossa arvioidaan työpaikkojen katoamisen vaikutuksia eri ihmisryhmiin. Uhkapuheen rinnalla raporteissa esitetään toki myös erinäisiä toimenpide-ehdotuksia, joilla näihin uhkiin voidaan vastata. Yleisimmin mainittu keino on elinikäinen oppiminen, minkä lisäksi ratkaisuksi esitetään myös työehtojen ja sosiaaliturvan heikentämistä sekä säätelyn, kuten esimerkiksi vähimmäispalkkojen poistamista.
- Tulevaisuuden työelämätaitoina nähdään ennen kaikkea yksilön yleiset kyvykkyydet, kuten itseohjautuvuus, luovuus ja elinikäisen oppimisen taito.
Kaikki tutkielmani aineistot sisälsivät näkemyksiä tulevaisuuden työelämässä tarvittavista taidoista, joita ovat mm. vuorovaikutus- ja itsensä johtamisen taidot, nopea oppiminen, yrittäjähenkisyys sekä luovuus. Tässäkin kohdin huomionarvoista on se, että yksilöiltä vaadittuja kyvykkyyksiä listataan rivikaupalla, mutta missään kohtaa ei mainita niistä rakenteellisista edellytyksistä, joita nämä taidot edellyttävät toteutuakseen. Esimerkiksi luovuuden käsitettä tarkastellaan kovin yksipuolisesti yksilön (positiivisena) ominaisuutena tuottavuuden mandaatista käsin, vaikka monissa tutkimuksissa luovuuden on esitetty olevan ennemminkin yhteisöllinen prosessi ja luovuuden edellyttävän tietynlaista ympäristöä ja jopa jonkinasteista joutilaisuutta.
- Tulevaisuuden ihannetyöntekijä on ikuisesti sopeutuva kameleontti, omat ja yhteisön riskit kantava ja jatkuvasti itseään kehittävä monitaituri.
Tutkielmani aineistoissa ihannetyöntekijä näyttäytyy täydellisesti joustavana resurssina, johon kohdistuu tulevaisuudessa muun muassa seuraavanlaisia odotuksia: ”palkkatasosta ja eduista tinkiminen, valmius työn perässä liikkumiseen ja freelancer-tyyppiseen työhön sekä työttömyyskorvausten karsiminen ja irtisanomisten helpottaminen” (Valtioneuvosto, 2017). Muutoksiin sopeutuminen edellyttää yksilöiltä “oikeaa asennetta”, ”motivaatiota” ja ”yhteishenkeä” (STTK, 2015). Hyvinä työntekijäkansalaisina me emme vain tee työtä, vaan olemme työssämme innostuneita ja mikäli yhteinen etu niin vaatii, me joustamme omista tarpeistamme. Kuten STTK:n (2015) raportissa todetaan, ”on välttämätöntä, että kaikki pysyvät oman edun tavoittelussa kohtuuden rajoissa”.
- Työelämälähtöisyys ja elinkeinoelämän tarpeista lähtöisin oleva puhe.
Talouden ja/tai yhteiskunnan tarpeet korostuvat kaikissa tutkielmani aineistoissa. Tulevaisuuden työelämää ja työtä tarkastellaan vahvasti kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun tavoitteen näkökulmasta käsin. Koulutus ja opetus nähdään ennen kaikkea välineinä työelämässä toimimiselle ja erilaiset taidot edellytyksinä kohdata työelämän haasteet. Sivistyksestä itseisarvona ei puhuta missään. Raporttien perusteella koulua ei enää käydäkään ”elämää varten”, kuten vielä muutama vuosikymmen sitten. Nyt opiskellaan, ”ei elämää, vaan työelämää varten”.
Miksi työelämästä puhutaan juuri tietyllä tavalla, ja miten kielellä pyritään vaikuttamaan ihmisten käsityksiin itsestään, työstään ja elämästään?
Teoreettisena viitekehyksenä käytetyn “kehittyneen liberalistisen hallinnan” käsite on hieman hankala, mutta tiivistetysti sanottuna sillä tarkoitetaan vaikuttamisen tapaa, joka on niin hienovaraista, että emme usein edes tiedosta olevamme tämän vaikutuksen piirissä. Kehittyneen liberalistisen hallinnan tavoitteena on muokata hallittavien yksilöiden identiteettiä niin, että he kuvittelevat hallitsevansa itse itseään. Kansalaisista muokataan ”vapaita”, ”vastuullisia” ja ”itseään toteuttavia” subjekteja, jotka uskovat tekevänsä omia valintoja, kun he tosiasiassa tekevät juuri niitä valintoja, mitä heidän halutaan tekevän.
Kun muutos mielletään väistämättömänä, on myös mahdolliset työelämän huononnukset helpompi hyväksyä.
Eräs yleisimmin käytetyistä keinoista, jolla asenteisiimme, ajatuksiimme, haluihimme ja käyttäytymiseemme vaikutetaan, on kieli. Puheiden ja kirjoitusten avulla meille kerrotaan, millainen on ”hyvä työelämä”, ”oikea asenne” tai ”sopiva ajatus”. Epävarmuudesta puhumalla pohjustetaan maaperää sille, että yksilö on valmiudessa sopeutumaan – eli toimimaan halutulla tavalla oli se sitten mitä tahansa. Esittämällä muutokset välttämättöminä ja korostamalla murroksen suuruutta muokattavat subjektit alkavat arvioida omaa itseään ja tarvetta ”tehdä jotain”. Kun muutos mielletään väistämättömänä, on myös mahdolliset työelämän huononnukset helpompi hyväksyä. Vaikka näennäisesti meillä on vapaus toimia kuten haluamme, on tilanne käytännössä toinen. Luomalla uhkakuvia polarisoituvista työmarkkinoista, töiden prekarisaatiosta ja tarjoilemalla vaihtoehtoisesti joko menestyjän tai syrjäytyneen roolia, meille tullaan antaneeksi mallit “oikeasta” toiminnasta ja asennoitumisesta.
On kiinnostavaa nähdä, mihin käynnissä oleva työelämädiskurssi johtaa. Hyväksyvätkö ihmiset itsensä työstämisen tarpeen ja saako elinkeinoelämä tarvitsemansa ikuisesti sopeutuvat ja itseohjautuvat työntekijäkansalaisensa?
