Filosofian Akatemian pääpsykologi Tapani Riekki kertoo, miten tieteellisiä menetelmiä voi soveltaa arkityössä.
Minua pyydettiin Ylen aamu-tv:n keskustelemaan, miksi osa ihmisistä, etenkin Amerikassa, kieltää tieteen varsin hyvin todistettuja tuloksia (evoluution, rokotteet jne.) vastaan. Aloitin keskustelun kertomalla, ettemme ole niin rationaalisia kuin kuvittelemme ja hyvin usein intuitiot voivat viedä meitä harhaan. Tähän osuvasti kanssakeskustelijani Jaakko Kuorikoski kommentoi, että kyllähän tieteentekijätkin ovat intuitioittensa vietävissä, josta päästiinkin siihen, että tieteessä se korjaava tekijä on usein tieteellinen metodi – ei yksilön viisaus tai ylivertaisuus. Toki tieteellinen metodikaan ei ole täydellinen, mutta monilta osin saamme sitä kiittää tekniikan ja maailman kehityksestä.
Mikä siis tekee tieteellisestä metodista fanituksen kohteemme? Seuraavassa kolme poimintoa tieteellisistä periaatteista sovellettuna arkityöhön.
1. Itseään korjaava yhteisö: Yksi suurimpia psykologisia haasteitamme ajattelussa on taipumuksemme nähdä vain mitä jo tiedämme ja etsiä vahvistusta sille, jonka jo tiedämme (vahvistusvinouma). Tieteellisessä metodissa tätä universaalia sudenkuoppaamme yritetään ylittää tiedeyhteisön jaetulla vastuulla. Tiedeyhteisö on pahimmillaan julma primadonnien pilkkaparaati. Toisaalta parhaimmillaan se on sparrauskoneisto ajatuksille, armoton ja rakentava kriitikko, konsensuksen mittari ja toisaalta hyvien ideoiden eteenpäin viejä.
Luovia ja uusia ratkaisuja ei saada ilman erilaisia ajatuksia, joten varmista työssäsi, että ympärilläsi on erimielisiä. Avoimuus ja ideoiden heittely tulisi olla jatkuvaa ja rohkeaa – tällöin erimielisyydet eivät myöskään kirpaise niin paljoa. Haali siis ympärillesi eri tavoin ajattelevia, testaa ajatuksiasi muilla ja nauti, kun kollegasi nappaa ajatuksen ja jalostaa siitä jotain uutta ja vielä hienompaa – yhdessä kaikkien hyväksi!
2. Miten ja miksi, eli lapsellinen uteliaisuus. Koko tieteellisen ajattelun ytimessä on yrittää kuvata miten – toki hurjat filosofit ja vapaalle heittäytyneet muutkin tieteilijät pohtivat myös toisinaan miksi asiat tapahtuvat. Arjessa meille yleensä riittää, että asiat toimivat ja johtavat hyviin lopputuloksiin. Toisinaan kannattaa kuitenkin kurkistaa myös konepellin alle ja miettiä miten asiat tapahtuvat.
”On parempi testata, yrittää ja varmistaa pikkuhiljaa kuin pelätä epäonnistumista ja nostaa kädet pystyyn kompleksisen maailman edessä.”
Hiljainen tieto on työssä hyväksi ja pahaksi. Jos emme koskaan pohdi miten itse asiassa asiat teemme ja miten ne tapahtuvat, emme pääse konepellin alle. Uteliaisuus ja miten ja miksi kysymysten jankuttaminen tarjoaa mahdollisuuden toisaalta parantaa jo olemassa olevaa ja toisaalta hylätä ajan saatossa rapistuneita toimintatapoja. Ennen kaikkea nämä antavat mahdollisuuden analogioihin: toimisiko tämä johonkin muuhun ongelmaa?
3. Tiedollinen nöyryys ja epäonnistuminen. Hyvälle tieteentekijälle väärässä olemisen pitäisi olla siunaus, ei häpeä. Toki villapaitainen kammiotutkijakin on vain ihminen, joten tämä ei ole helppoa. Kuitenkin Daniel Dennettiä mukaillakseni: olemme ainut laji maailmassa, joka voi ajatella “jos olisin tuossa tilanteessa nyt, toimisin toisin”. Emme tiedä kaikkea, mutta tiedämme kuitenkin yhtä ja toista. Vaikka joudumme pelaamaan todennäköisyyksien ja epävarmuuksien kanssa, ovat epäonnistumiset ja huonot yritelmätkin askelia kohti jotain parempaa ja tarkempaa. Tämä ei ainakaan toimi, mikä toimisi? On parempi testata, yrittää ja varmistaa pikkuhiljaa kuin pelätä epäonnistumista ja nostaa kädet pystyyn kompleksisen maailman edessä. Todellisuus on hyvin usein tarua ihmeellisempää ja mikäpä olisi mukavampaa elämässä kuin ihmetellä tätä – ja siinä sivussa nauttia siitä, että maailma kehittyy hitaasti kohti parempaa. Jollet usko, käytä joskus tunti elämästäsi ja katso eläkkeelle jääneen Esko Valtaojan viimeinen luento: http://areena.yle.fi/1-2992645
