Peter Kenttä kirjoittaa tieteen hyödyntämisestä politiikassa ja työelämässä. Sen sijaan, että spekuloimme, hyödynnetäänkö tiedettä vai ei, meidän tulisi keskittyä siihen, miten sitä hyödynnetään. Mitä tieteen järkevä hyödyntäminen edellyttää esimerkiksi johtamisen ja organisaatioiden kehittämisen parissa?
Suomessa varsinkin vaalien alla usein kuulee, että tiedettä tulisi käyttää enemmän politiikassa ja työelämän kehittämisessä. Sekä tieteentekijänä että tieteen hyödyntäjänä koen nämä näkemykset usein tässä yksinkertaisessa muodossa hieman vaivaannuttaviksi. Mielestäni kyse ei ole siitä, käytetäänkö vai eikö käytetä tiedettä, vaan siitä, miten tiedettä käytetään järkevästi. Tässä yhteydessä tarkoituksella on entistä suurempi merkitys.
Ei ole mitenkään epätyypillistä, että kun käytännön toimija (practitioner) käy akateemisessa konferenssissa – vaikkapa hyvinvoinnista – hän ei joko koe saaneensa mitään hyödynnettävää tietoa tai sitten hän on kiinnittänyt huomiota hyvin eri asioihin kuin akateemiset tutkijat tai napannut muistiin asioita erityisen luovalla mielellä verrattuna tutkijoihin. Tutkijalle konferenssissa on vahvistettu tiettyjä tunnettuja yhteyksiä uusilla korrelaatiotuloksilla, on esitetty uusi selventävä malli laajasta tutkimuskentästä, on kiinnitetty huomiota uuteen ilmiöön, on ehdotettu joitakin uusia käsitteitä hyvinvoinnin jäsentämiseen ja on uusia suuntaviivoja siitä, mitä kannattaisi tutkia ja miten. Käytännön toimijalle näistä keskusteluista ei ole useinkaan paljoakaan hyötyä. Miten voi olla näin?
Tämä ilmiö ei ole uusi mutta valitettavan huonosti tunnettu, suomalaisten verrannollisesti korkeasta yleissivistyksestä huolimatta. Jo 1900-luvun alkupuolella filosofit ja oppineet tutkijat alkoivat havahtua sille ilmiölle, että tieto ei ole puhdasta kuvausta asioiden olotilasta tai niiden ominaisuuksista. Sen sijaan tieto on yksinkertaistettu, muotoiltu, jäsennelty ja leikattu jonkin alla lepäävän tarkoituksen sanelemaan muottiin. Voidaan puhua tiedon intresseistä tai yleisemmin siitä, että kaikki ihmisten teot ovat jollakin tavalla orientoituneita teon tarkoituksen mukaan. Tarkoitus on se, mikä erottaa ihmisen toiminnan robotin liikkeestä ja eläimen vaistoista. Tiedon tuottaminen ei siis eroa muista ihmisten teoista. Myös tietoa tuotetaan tiettyyn tarkoitukseen.
Akateemisessa konferenssissa ja useimmissa tutkimuksissa tutkijoiden tarkoitus on tutkimuksensa avulla osallistua vallitsevaan keskusteluun vaikkapa hyvinvoinnista. Tarkoitus on sanoa sellaista, mistä muut tutkijat ovat kiinnostuneet, esittää sellaisia tuloksia, joita toiset tutkijat voisivat käyttää omissa tutkimuksissaan ja muuttaa heidän ajatteluaan tietystä empiirisestä ilmiökentästä. Nämä tarkoitusperät ovat varsin kaukana niistä, joita käytännön toimijalla on mielessä. Ei siis ole ihme, että käytännön toimijat harvemmin saavat toivomiaan vastauksia akateemisesta konferenssista.
Tieteen järkevä hyödyntäminen johtamisen ja organisaation kehittämisen parissa edellyttää käytännön toimijalta herkkyyttä lukea tutkimusten alla lepääviä tarkoituksia.
Näkyvin esimerkki tästä kiistasta on psykoterapian ja empiirisen psykologian viha-rakkaus-avioliitto viimeisten 70 vuoden ajalta. Psykoterapian tarkoitus on sen synnystä lähtien ollut auttaa sitä yksittäistä ja ainutlaatuista ihmistä, joka istuu terapeutista parin metrin päässä. Empiirisessä psykologiassa puhutaan konstruktioista, efekteistä ja populaatiotason ilmiöistä. Ottaen huomioon eri tarkoitusperät, on varsin ymmärrettävää, että kyseisille tieteellisille suuntauksille on muodostunut eri kiinnostuksen kohteet, eri argumentaatiotyylit, eri kirjoitustyylit ja näin ollen kokonaan omat kirjallisuutensa. Karkeasti sanottuna psykoterapian kirjallisuudessa puhutaan terapeutin järkevämmästä ja tehokkaammasta toiminnasta ottaen huomioon toisen henkilön kokemat ongelmat. Empiirisessä psykologiassa puhutaan ihmisen yleisestä kuvauksesta empiirisen psykologian sanaston avulla. On sanomattakin selvää, että näissä jälkimmäisissä tutkimuksissa ei esiinny yksittäisiä ihmisiä erityisine ongelmineen.
On mielestäni totta, ettei esimerkiksi johtamista tai organisaation kehittämistä voi oppia pelkästään lukemalla. Mutta on myös naiivia ajatella, ettei tiede voisi parantaa ja järkevöittää ihmisten toimintaa myös näillä aloilla. Tämä on se pelikenttä, jolla konsultit, valmentajat ja muut käytännön toimijat tuottavat lisäarvonsa. Tällä pelikentällä tarkoituksen ymmärtäminen on entistä tärkeämpää, kun tieteellisten julkaisujen, näkemysten, tulosten ja konferenssien määrä on kasvanut eksponentiaalisesti. Tieteen järkevä ja tarkoituksenmukainen hyödyntäminen esimerkiksi johtamisen ja organisaation kehittämisen parissa edellyttää käytännön toimijalta herkkyyttä lukea tutkimusten alla lepääviä tarkoituksia. Tiedettä hyödyntävällä käytännön toimijalla on oltava nyansoitunut orientaatio ja suhde tutkimuksen käyttöön. Mielestäni ei ole yhdentekevää, miten poliitikot, valmentajat ja konsultit hyödyntävät tiedettä toiminnassaan. Voisi olla hyvä, jos palvelun ostajat tai äänestäjät entistä useammin kysyisivät palveluntarjoajan tai poliitikon näkemystä tieteen käytöstä. Tulevaisuudessa toivoisin, että keskustelu ei ole joko tai, vaan miten.
