Kriittisyys on olennainen osa tiedettä, mutta miksi meidän tulisi suhtautua varauksellisesti, kun törmäämme kokonaista tieteenalaa kohtaan kohdistuvaan kritiikkiin? Peter Kenttä kertoo, mistä tunnistaa hyvän ja huonon tiedekritiikin.
On monia tapoja olla kriittinen. Valeuutisten ja kyseenalaisten julkaisujen aikana kriittisen tarkastelun tarvetta ei voi korostaa liikaa. Tieteentekijöiden parissa usein sanotaan, että jos olet jotakin mieltä, mitä tahansa mieltä, niin löydät sille tukea tieteellisistä julkaisuista. Tiede on täynnä ristiriitaisia tuloksia ja näkemyksiä. Kriittiselle silmälle on tarvetta.
Tässä haluan nostaa esille erityisen ongelmallisen tavan olla kriittinen. Aika ajoin valtamediaan nousee esille kritiikki jotakin tiettyä tiedettä kohtaan – ei siis argumenttia jotakin tiettyä tutkimusta tai jotakin tiettyä lehteä kohtaan, vaan jossa vastustetaan kokonaista tapaa tehdä tiedettä. Kun tieteentekijät ampuvat yleistäviä ohjuksiaan toisia tieteenaloja vastaan, he eivät useinkaan huomaa tai välitä sivullisista tuhon tiellä. Tieteellinen kritiikki on parhaillaan terävähuomioista tarkkuusammuntaa, joka kohdistuu tiettyyn tutkimukseen tai johonkin perustelemattomaan kaavamaisuuteen tieteessä. Siitä syntyy nopeasti ideologinen sota, kun tarkka sanasäilä vaihdetaan leimaaviin ohjuksiin.
Sanat kuten postmodernismi, sosiaalinen konstruktionismi tai postkolonialismi saa monet näkemään lähinnä punaista. Näitä vastaan on myös hyökätty useampaan eri otteeseen. Ehkä tunnetuin hyökkäyksistä tuli 90-luvulla fysiikan professori Alan Sokalilta. Hän sai julkaistua valeartikkelin, joka oli tarkoituksellisesti kirjoitettu varsin vaikeaymmärteisesti mutta sulavasti ja johtopäätöksissään vetosi erään postmodernin lehden toimittajien ideologiaan. Sokal halusi näyttää, että sosiaalitieteissä ja etenkin postmodernismin alalla tieteen laatu on välillä varsin kyseenalaista.
Tutkijat halusivat paljastaa tiettyjen piirien huonot akateemiset standardit sekä nollata ideologisesti painottuneet keskustelut paremman tieteellisen pohjan toivossa.
Samansuuntainen paljastustutkimus tehtiin aivan äskettäin. Tässä projektissa julkaistiin useampi valetutkimus enemmän tai vähemmän tunnetuissa lehdissä. Tällä kertaa tutkijoiden hampaisiin joutui sosiaalinen konstruktionismi ja erityisesti kulttuuri- ja identiteettitutkimus, jossa edistetään ”radikaalia konstruktivismia”. Tutkijat halusivat paljastaa tiettyjen piirien huonot akateemiset standardit sekä nollata ideologisesti painottuneet keskustelut paremman tieteellisen pohjan toivossa. Kirjoittajat näyttävät ehdottavan hyvin tunnettuja kvantitatiivisen tutkimuksen kriteereitä kyseenalaisen tieteellisen löysäilyn korvikkeeksi.
Tämä viimeisin hyökkäys sosiaalista konstruktionismia vastaan jättää monta avointa kysymystä sen suhteen, mitä kaikkea oikein vastustetaan. Onko mitään osaa sosiaalisesta konstruktionismista, jota kyseiset tutkijat eivät vastusta? Ovatko esimerkiksi raha, liikennesäännöt, sukupuoliroolit tai hyvät pöytätavat kirjoittajien mielestä jotakin muuta kuin ihmisten luomia? Tästähän sosiaalisessa konstruktionismissa on kysymys, siis useimmiten hyvin perustellusta olettamuksesta että tutkittava ilmiö on ihmisten aikaansaama joko tarkoitushakuisesti tai epäsuorasti.
Kun tutkijat ”paljastavat” toisten tutkijoiden kyseenalaisia standardeja, on aina syytä kysyä, minkä kokoisesta kalasta on kysymys. Tutkijat itse, tietenkin, ovat omasta mielestään saalistaneet valaan, joka kertoo koko valtameren tilasta. Toisaalta voidaan sanoa, että tutkijat ovat napanneet vain pari vaivaista sinttiä, jotka eivät paljasta juuri mitään edes pienestä lammikosta. Kun tieteentekijät ottavat vastustajakseen jonkin laajan filosofisesti kypsän käsitteen kuten postmodernismi tai sosiaalinen konstruktionismi, päädytään helposti polttamaan kuvitteellinen olkiukko eikä sen enempää.
Saanen ehdottaa yhtä tieteellisen kritiikin peukalosääntöä: teilaava kritiikki, joka kohdistuu jotakin kokonaista tieteenhaaraa vastaan ja on raamattua lyhyempi perusteluissaan, ei todennäköisesti ole lukemisen arvoinen.
