Mitä häpeäsi kertoo sinusta?

häpeä
Kuva: Wikipedia

Kuinka oppisimme käsittelemään häpeää, jotta emme antaisi sen määrittää elämäämme, ohjata valintojamme ja sulkea meitä muilta ihmisiltä? Tähän kysymykseen Iida Mäkikallio pureutuu ajatuksia herättävässä blogikirjoituksessaan.

Kaksi eniten toisiinsa sekoitettua sosiaalista tunnetilaa ovat syyllisyys ja häpeä. Mitä väliä? Toinen on yhteydessä masennukseen ja ahdistuneisuuteen, toinen vastuullisuuteen ja hyviin sosiaalisiin taitoihin. Häpeä on vahvasti yhteydessä masentuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, ahdistuneisuuteen, riippuvuuksiin, aggressiivisuuteen ja syömishäiriöihin.* Syyllisyys on käänteisessä yhteydessä edellä mainittuihin ja lisää vastuunottoa ja pro-sosiaalista käyttäytymistä.*

Ilman syyllisyyttä ei ole moraalista kasvua. Psykologian tohtori Chris Germerin sanoin syyllisyys on ajatus “tein jotain huonoa” kun taas häpeä on “olen huono”. Syyllisyys kannustaa tekemään ensi kerralla toisin. Ottamaan toiset huomioon.

Häpeä koskee identiteettiä, ei etiikkaa.

Koet että olet epäonnistunut ihmisenä, et eettisesti. Häpeä on moraalia tuhoavaa. Syyllisyys on moraalia rakentavaa.

Häpeä on yksi ihmisen vaikeimmista, lamaannuttavimmista tunteista. Satuttavinta ei usein ole se mitä olemme kokeneet, vaan kokemuksen aiheuttama häpeä. Kokemus häpeästä on universaali ja erottamaton osa ihmisyyttä. Tämä johtuu siitä, että häpeä kumpuaa tarpeestamme olla rakastettu. Lapsena olemme täysin riippuvaisia huoltajastamme, jotta saamme turvaa ja ruokaa selviytyäksemme. Selviytymisemme on kiinni siitä, että joku toinen rakastaa meitä. Tämä tarve ei häviä elämämme aikana vaikka opimme itse keräämään ruokamme ja rakentamaan katon pään päälle.

“Häpeä on pelkoa siitä, että jollakin tavalla et olekaan rakastamisen arvoinen.”

Häpeä on pelkoa siitä, että jollakin tavalla et olekaan rakastamisen arvoinen. “En ole tarpeeksi kompetentti, kaunis, osaava, tehokas, menestynyt, urheilullinen…” “Olen liian monimutkainen” “ Vihastun liian helposti” “Olen ilkeä” Koemme että meissä on jokin vialla, minkä takia emme ole arvokkaita ja ansaitse kuulua joukkoon.

Häpeän kokemuksen tunteminen on monisyinen: siihen vaikuttaa muun muassa jokaisen yksilöllinen henkilöhistoria, kulttuuri ja ympäröivä yhteiskunta. Opimme ympärillä olevilta yhteisöiltämme, kuten perheeltämme, mikä on suotavaa ja minkälainen oleminen on arvostettua. Tästä osa on rakentavaa ja esimerkiksi auttaa meitä toimimaan eettisesti muita ihmisiä kohtaan (opettaa syyllisyyttä toisia satuttavasta toiminnasta).Osa on sitä vastoin rikkovaa ja saa meidät ymmärtämään, että rakkaudella on tiettyjä ehtoja, jotka meidän tulee täyttää. Käsittelemätön häpeä on myrkyllistä ja kietoutuu joka elämän sopukkaan vaikuttaen siihen, kuinka näemme itsemme, muut ja maailman.

Häpeää ei voi poistaa. Voimme kuitenkin oppia suhtautumaan siihen rakentavammin.

Kliinisen psykologian professori ja CFT-terapian kehittäjä Paul Gilbert ilmaisee tämän kauniisti: “Häpeä ei ole sinun syytäsi, mutta se on sinun vastuusi.” Kuinka sitten opimme käsittelemään häpeää, jotta emme anna sen määrittää elämäämme, ohjata valintojamme ja sulkea meitä muilta ihmisiltä?

AA-kerhon viisauksiin kuuluu sanonta : “Olet yhtä vapaa kuin salaisuutesi.” Häpeä elää salassapidosta ja hiljaisuudesta. Häpeä saa meidät uskomaan, että olemme yksin ongelmamme kanssa.

Pelkäämme, että kerrottuamme häpeällisen kokemuksen toiselle, hän ei enää koskaan katso meitä samalla tavalla, tai että jokin muuttuu jakamisen seurauksena. Meistä paljastuu se jokin, joka tekee meidät kelvottomaksi tai vajavaiseksi. Toiveemme on, että jakamalla meihin suhtaudutaan aiempaa suuremmalla myötätunnolla, mutta oletus on, että saatamme menettää toisen tai hän ei enää hyväksy meitä.

Empatia on hunajaa häpeän haavoille. Häpeä syntyy ihmisten välillä ja paranee ihmisten välillä. Häpeällisen kokemuksen tullessa päivänvaloon ja kohdatessa empatian, sen kuristusvoima hälvenee.

Vaikeiden asioiden jakaminen ei ole helppoa ja on mietittävä tarkkaan kuka ansaitsee kuulla tarinamme. Sen kuuleminen on todellakin kunnia. Silti, vaikka kuinka voisimme luottaa toiseen, kaikilla meillä on hetkiä, jolloin laskemme mielessämme kolmeen yrittäessämme kerätä rohkeuden sanoa vaikealta tuntuvan asian. Mikä erottaa ne ihmiset jotka loppu viimein löytävät rohkeuden avata suunsa?

Rohkeus nousee itsemyötätunnosta.

Itsemyötätunto muistuttaa, että tämä kokemus tai ajatus jonka jaat toiselle ei määritä sinua ihmisenä. Sinussa on monia puolia. Tiedät, että vaikka toinen olisikin tuomitseva sinua kohtaan, olet silti itse omalla puolellasi. Ymmärrät, että oma arvosi ei ole riippuvainen ulkopuolisista asioista. Tiedät, että olet rakastava ja rakastettava kaikesta huolimatta.

Resilienssi syntyy siitä, että osaamme suhtautua itseemme samanlaisella hyväksyvyydellä ja lämmöllä kuin suhtaudumme toiseen rakkaaseen ihmiseen.

Empaattinen suhtautuminen itseen on harjoiteltava taito. Ei synnynnäinen ominaisuus, vaan taito, jota voi tietoisesti kehittää. Voimme oppia nimeämään tunteita, tunnistamaan satuttavia ydinuskomuksia ja suhtautumaan itseemme uudella tavalla.

No mutta eikö täällä tuijoteta jo aivan liikaa omaa napaa? Eikö kannattaisi mieluummin miettiä miten palvelee maailmaa ja auttaa muita? Kun voimme itse hyvin, haluamme samaa hyvää toisille. Kun vellomme alemmuuden tunteessa tai itsekritiikissä, kieriskeleme itsessämme emmekä suuntaudu ulospäin. On mahdotonta antaa suurin mahdollinen vahvuutemme ja läsnäolomme yhteiseen hyvään, ellemme osaa kohdella itseämme lempeydellä.

Kun olet vapaa haluat saman vapauden muille.

Rakkaudella,
Iida

Lähteet:

  • Dearing RL, Stuewig J, Tangney JP. On the importance of distinguishing shame from guilt: Relations to problematic alcohol and drug use. Addictive Behaviors. 2005;30:1392–1404.
  • Tangney JP, Wagner P, Gramzow R. Proneness to shame, proneness to guilt, and psychopathology. Journal of Abnormal Psychology. 1992;101:469–478.
  • Tangney JP, Wagner PE, Hill-Barlow D, Marschall DE, Gramzow R. Relation of shame and guilt to constructive versus destructive responses to anger across the lifespan. Journal of Personality and Social Psychology. 1996;70:797–809.
  • Tangney JP, Dearing RL. Shame and guilt. New York: Guilford; 2002.
  • Young , C. M., Neighbors C., Dibello, A. M., Traylor, Z. K., & Tomkins, M. (2016). Shame and guilt-proneness as mediators of associations between general causality orientations and depressive symptons. Journal of Social and Clinical Psychology, 35(5), 357–370.

Iida Mäkikallio

Kirjoittaja on Filosofian Akatemian valmentaja. Hänen erityisosaamistaan ovat mielen toiminta, innostuksen johtaminen ja henkilökohtainen kasvu.

Jatka lukemista

jakoa

Tilaa blogimme ja kuule ensimmäisten joukossa työelämän muutoksista ja niihin liittyvistä ratkaisuista!