Tiesitkö, että perfektionismi korreloi masennuksen, ahdistuneisuuden ja addiktion kanssa? Filosofian Akatemian uuden Mielensävalottajat-verkkokurssin valmentaja Iida Mäkikallio kertoo, miten myötätunto itseä kohtaan opettaa meitä hyväksymään epätäydellisyytemme.
Tänä keväänä ystäväni palautti gradunsa, jonka työstämiseen oli kulunut viisi vuotta. Viisi vuotta? Saatat kysyä, oliko hän tehnyt samaan aikaan töitä tai muita opintoja. Kenties hän ei ole kovinkaan aikaansaava? Jyväskylän yliopiston teettämän tutkimuksen mukaan “gradua vaille valmiita” oli Suomessa vuonna 2010 noin 15 000. Jos mukaan lasketaan ne, jotka eivät enää ole kirjoilla yliopistoissa, luku on huomattavasti suurempi. Suuri osa opiskelijoista, joilla gradu viivästyy, ovat kuuden laudaturin ylioppilaita. Opiskelijoita, jotka ovat kertoneet potevansa kirjoittamisen kammoa ja arvioiduksi tulemisen pelkoa. Taustalla on usein täydellisyyden tavoittelu ja kohtuuton itsekritiikki. Gradun teon pitkittyessä paine tuottaa jotain häikäisevää kasvaa vuosi vuodelta, kun aikaa graduun on kerran käytetty niin paljon. Tukahduttava kierre on valmis.
Ystäväni tiedostaa itsekritiikkinsä ja jutellessamme sanoi hiukan naurahtaen: “No, onhan mussa vähän perfektionistin vikaa.” Näinhän me puhumme. Perfektionismi on toinen tapa sanoa “teen asiat huolella ja olen tunnollinen”. Kannamme perfektionismia ja suorittamista kuin kunniaviittaa. Kiire ja uupumus ovat statussymboleja. Olemme yhdistäneet kiireen, suorittamisen ja virheettömyyden siihen, että olemme arvokkaita ihmisiä. Tämä kertoo yhteiskuntamme syvemmästä rakenteesta, jossa vain aikaansaava ihminen on tuottava. Siispä kiireisellä suorittajalla on korkeampi arvo.
Emme ole valmiita myöntämään, mitä perfektionismi todella on. Perfektionismilla tarkoitetaan uskomusta, että jos teen kaiken täydellisesti ja näytän täydelliseltä, voin välttää tai minimoida kritiikin, tuomitsevuuden, kivun ja häpeän. Täydellisyyden tavoittelua ohjaa pelko siitä, ettei ole tarpeeksi. Arvoni on se, kuinka hyvin suoriudun. Korjaan, miellytän ja suoritan niin virheettömästi, ettei kukaan voi sanoa, etten olisi tarpeeksi. Perfektionistit ovat usein kasvaneet ympäristössä, jossa on kehuttu suorituksista ja saavuttamisesta. Oma arvo yhdistyy arvosanoihin, pistemääriin, muiden miellyttämiseen, urheiluun tai ulkonäköön. Itsensä rakentava kehittäminen on asia erikseen. Halu tehdä paremmin kumpuaa sisältä. Perfektionismi puolestaan on ulkoa ohjautuvaa. Olinkohan nyt tarpeeksi hyvä? Ovatkohan muut tyytyväisiä? Mitä muut ihmiset ajattelevat, jos epäonnistun?
” Täydellisyys kuulostaa houkuttelevalta, mutta sitä ei inhimillinen olemus ole. Juuri epätäydellisyys tekee ihmisestä inhimillisen ja helpommin lähestyttävän.”
Perfektionismi estää mahdollisuuden yhteenkuuluvuuteen. On paradoksaalista, että haluamme olla täydellisiä, jotta meidät vain hyväksyttäisiin joukkoon, mutta nimenomaan se, ettemme ole läsnä aidosti kaikkine virheinemme, estää meitä kokemasta yhteenkuuluvuutta toiseen. Aitous ja avoimuus ovat välttämätön ehto yhteenkuuluvuudelle. Täydellisyys kuulostaa houkuttelevalta, mutta sitä ei inhimillinen olemus ole. Juuri epätäydellisyys tekee ihmisestä inhimillisen ja helpommin lähestyttävän. Täydellisyyden kilpi vierottaa muista. Täydelliseen ihmiseen on vaikea samaistua ja ottaa kontaktia. “En kai minä nyt tuolle uskalla mennä puhumaan! Minä nyt vain olen tällainen ja tuo on tuollainen tähti.” Syvästä arvottomuuden kokemuksesta seuraa lopulta yksinäisyys riippumatta siitä, onko ympärillä ihmisiä vai ei.
Perfektionismi ei ole avain menestykseen. Perfektionismi korreloi masennuksen, ahdistuneisuuden ja addiktion kanssa. Lisäksi perfektionistit tarttuvat uusiin mahdollisuuksiin vähemmän. Epäonnistumisen pelko, toisten odotusten pettäminen ja kritisoiduksi tulemisen pelko tukahduttavat luovuuden, oppimisen ja uuden kehittämisen. Itse asiassa valtava määrä tutkimusta osoittaa, että itsekriittisyys on yhteydessä vähäisempään motivaatioon ja huonompaan itsekontrolliin. Itsekriittisyys on myös yksi suurimpia masennuksen ennustajia. Sitä vastoin itsemyötätunto, etenkin kun koemme jotain stressaavaa tai epäonnistumme, on yhteydessä korkeampaan motivaatioon ja parempaan itsehillintään.
Myötätunto itseä kohtaan katkoo niitä juuria, joista itsekritiikki ja perfektionismi saavat ravintonsa. Sinä, yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin, ansaitset rakkautesi. Jos myötätuntosi ei koske myös itseäsi, jää kykysi tuntea myötätuntoa myös muita kohtaan vajaaksi. Ihminen, joka on oppinut hyväksymään oman epätäydellisyytensä, voi paremmin ymmärtää myös toisen ihmisen kokemusta ja tuntea myötätuntoa. Oman, siinä missä jokaisen muunkin ihmisen arvon ymmärtäminen riippumattomana ulkoisista tekijöistä, mahdollistaa rohkean, rentoutuneen päättäväisen toiminnan kohti merkityksellisiä päämääriä. Silloin emme pelkää epäonnistua, koska ymmärrämme, ettemme ole sen kummoisempia ihmisiä onnistumme tai emme. Identiteettimme ei ole kiinni saavutuksissa.
Kun toimintasi pohjalla on oletus: “Olen arvokas, kelpaava ja tarpeeksi” toimintaasi ohjaava kysymys ei olekaan enää “mitä minun pitäisi tehdä, jotta olisin tarpeeksi?” vaan “ Kuinka voisin käyttää vahvuuksiani ja kiinnostuksiani palvellakseni yhteistä hyvää?” Näistä lähtökohdista kumpuavaa toimintaa ohjaa häikäilemätön myötätunto. Se voima ja vahvuus kantaa uskomattomien vastoinkäymisten läpi ja mahdollistaa rohkean arvopohjaisen toimijuuden. Kuinka sinä voisit tänään olla luomassa tuomitsematonta, psykologisesti turvallista ympäristöä, jossa ihmiset ovat vapaita ilmaisemaan itseään, tarpeitaan ja ideoitaan? Entä kuinka suhtautuisit samalla tavalla itseesi?
9.5. pärähtää käyntiin psyykkisen valmennuksen kurssi, joka avaa oven itsetuntemuksen kautta kohti inspiraatiota, rohkeutta, intoa ja merkityksellisyyttä. Lisää tietoa Mielensävalottajat-verkkokurssista tästä.
