Tänä päivänä puhutaan paljon palautumisen ja levon tärkeydestä työelämässä. Psykologimme Iida Mäkikallio kirjoittaa perimmäisistä syistä, joiden vuoksi lepääminen on meille niin vaikeaa.
Moni on palannut viime viikkojen aikana takaisin töihin. Toisille meistä ensimmäiset työviikot tuntuvat ihanilta. Mahtava saada aivoille tekemistä, ihana päästä taas kiinnostavien projektien pariin ja nähdä työkavereita. Viikkojen edetessä kuormitus kuitenkin nousee ja mieli kiristyy. Toisille jo ensimmäisillä viikoilla loman palauttava vaikutus alkaa huveta ja tuttu ylivireystila ottaa vallan.
Palautumisesta on alettu viime vuosina puhua yhä enemmän. Tämä on loistava suunta. Yritysmaailmassa keskustelu palautumisesta ja levosta asettuu kuitenkin lähes poikkeuksetta tehokkuutta maksimoivan paradigman sisään. Palautuminen on tärkeää, mutta vain koska sillä tavalla olet entistäkin tuottavampi. Kun olet levännyt, jaksat juosta oravanpyörässä vieläkin vinhammin. Aika ovelaa. Näin asemoituna, riittävästä levon saannista tulee yksi suoritus lisää. Hiljalleen ollaan pisteessä, jossa stressaamme siitä, ettemme taaskaan ole levänneet tarpeeksi.
Riittävään palautumiseen ja levolliseen olemisen tilaan laskeutuminen on vaikeaa, koska se vaatii kokonaisvaltaista arvojen uudelleenmuotoilua. Ihminen ei valitse toisin ellei hän riittävän syvällisesti halua toisia asioita elämäänsä. Kulttuurissa, jossa vallitsee suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen, levossa oleminen on vallankumouksellinen teko. Tämä tarkoittaa astumista ulos tehokkuuden ja suorittamisen maailmasta, sellaiseen maailmaan, jossa on tilaa ihmiselle. Tällainen maailma ei missään nimessä ole passiivinen – ihminen on luotu tekemään – mutta tällaisessa maailmassa tekeminen ei ole kuumeista, vaan nousee olemisesta.
Kulttuurissa, jossa vallitsee suorittamisen ja tehokkuuden yliarvostaminen, levossa oleminen on vallankumouksellinen teko.
Elämän mittaan kadotamme olemisen, koska kulttuuri ja ihmiset ympärillämme eivät ole kyenneet näkemään lupaamme olla. Lukemattomilla pienillä tavoilla meille viestitetään, että kelpaamme jos, riitämme kunhan, tulemme rakastetuiksi kun… Meidän on ensin oltava tietynlaisia, jotta saamme olla. Lupa olla saapuu “sitten kun”. Kun olemisen oikeutusta hakee ulkopuolelta, mikään uusi joogaharrastus tai uni-app ei muuta suhdetta tekemiseen. Ihminen, joka ei ole vakuuttunut kelpaavuudestaan, joutuu jatkuvasti ponnistelemaan saadakseen oikeuden olla. Vasta ihminen, joka tietää olevansa rakastettu, voi olla levossa.
Levon äärelle laskeutuminen vaatii sitä, että kykenee kääntämään katseensa kohti omia tarpeita, tunteita ja syvimpiä elämänarvoja. Rohkeutta väkevästi asettua oman itsensä puolelle. Kun olemisen ehdollistumia alkaa kyseenalaistaa, levollisuus lähestyy. Toiminnan lähde on tällöin ihmiselle luontaisessa uteliaisuudessa ja toimeliaisuudessa. Energiaa vapautuu sen tekemiseen, joka kumpuaa sisältä, eikä sen todistamiseen, että on merkittävä. Lepää luontaisesti, kun on tarve levätä. Tämä on sisäisestä motivaatiosta käsin toimimisen perusta. Tällöin et tee työtä itsesi kustannuksella vaan itseäsi syvästi kunnioittaen.
