Disclaimer: seuraavassa blogissa käytetään toistuvasti kirosanoja. Ihan
tarkoituksella. Anteeksi.
Helsingin Sanomissa uutisoitiin humoristisen vakavasti fanittamani (kyllä, tieteentekijöitäkin voi fanittaa) Lauri Nummenmaan tutkimusryhmän Vitutus-tutkimuksesta. Jos haluat vastata kyselyyn, käy tekemässä se, jos dataa vielä kerätään, ennen kuin jatkat pidemmälle. Luvassa on siis spoilereita. Hesarin artikkelissa Nummenmaa kertoo: ”Vitutuksesta puhuminen oli kuitenkin niin hyvä tunteidenhallintakeino, että aamulla ei enää vituttanut ollenkaan ja tutkimus jäi tekemättä”.
Seuraavassa muutama nosto, miksi vitutuksen tutkiskelu niin yksin kuin yhdessä on mielestäni suotavaa. Kun aikoinaan toimin psykologina sairaalassa, klassinen tapa aloittaa uuden potilaan kanssa keskustelu oli kysyä, mikä hänen näkökulmastaan on johtanut tähän hetkeen. Usein vastaus oli “koska vituttaa” tai vastaava v-variantti. Koin ja koen vitutus-aloituksen loistavana, sillä vitutus on hyvin epätarkka, mutta voimakas ilmaisu, joka avaa upeasti pohdinnallista avaruutta.
Vitutus on hyvin epätarkka, mutta voimakas ilmaisu, joka avaa upeasti pohdinnallista avaruutta
Mikä vituttaa, ketkä vituttavat, mitkä tilanteet vituttavat, mikä helpottaa vitutusta, mikä lisää… Joskus vitsailin, että suurin osa työstäni oli itse asiassa vitutuksen sanoitusta ja erittelyä.
Tunteiden säätelyn yhtenä osana pidetään ajatusta siitä, että tunteet ovat henkilökohtaista dataa, jota kannattaa käyttää oman toiminnan ja hyvinvoinnin tutkiskeluun. Tunteiden ylitseleimaavuutta (esim. häpeä) ei kannata ottaa kokonaisvaltaisena totuutena, mutta tunteita virittäviä tilanteita tulkitsemalla voimme oppia paremmin säätelemään olotilojamme ja toimintaamme (mitkä tilanteet herättävät häpeän, onko tämä realistinen tulkinta, miten voisin toimia toisin, muokata tilanteita tai tulkintaani jne.). Ehkä siis vitutukseen sukeltamalla voisimme vittuuntua vähemmän.
Tunteita virittäviä tilanteita tulkitsemalla voimme oppia paremmin säätelemään olotilojamme ja toimintaamme
Kun itse tein Nummenmaan porukan tutkimusta, jossa vertaillaan tunteiden suhdetta ja samankaltaisuutta toisiinsa, huomasin että itselläni vitutus on lähimpänä vihaa. Tutkimuksen alustavien tulosten mukaan vitutus liittyi hyvin usein etenkin muihin ihmisiin – näin myös minulla. Itselläni vitutus on ehkä vihaa lievempi, kenties sosiaalisesti ja omien arvojen valossa suotavampi tapa ilmaista vihaisuutta. Ehkä vitutuksissani nappaan palan omasta näkökulmasta muiden typeryyttä omaksi vitutukseksi ilman, että kohdistaisin vihaa suoraan muihin ihmisiin.
Jäin myös pohtimaan, että iän tuoman testosteronin laskun ja kesyyntymisen seurauksena arjen sosiaaliset tilanteet vituttavat minua ehkä nuoruusvuosia vähemmän. Sen sijaan maailman ja ihmisyyden suuremmat vireet saavat V-käyräni edelleen vahvaan nousuun. samoin henkilökohtaiset sekoiluni. En ole vielä varma, mitä teen tällä tiedolla. Säästän sen pohtimisen hyvään seuraan ruoan ja juoman äärelle tai saunan lauteille. Joka tapauksessa pieni matka vitutuksen ytimeen oli ainakin itselleni hauska matka oman tunnemaailman äärelle. Kannattaa kokeilla!
