Tapani Riekki kirjoittaa itseohjautuvuuden mukanaan tuomasta priorisoinnin tarpeesta ja riittämättömyyden tunteesta. Vaikka työntekijän itsekritiikki tuottaa usein tuloksia tunnollisuuden muodossa, se voi myös äärimmilleen vietynä tuoda mukanaan ahdistuneisuutta ja masennusta, mikä on riskinä itseohjautuvissa organisaatioissa varsinkin silloin, kun toiminnalliset rakenteet eivät ole kunnossa. Mikä lääkkeeksi riittämättömyyden tunteeseen ja itseruoskintaan?
Itsensä johtamisen taidoissa ja myös resilienssitaidoissa korostuu kyky priorisoida ja keskittyä olennaiseen. Tämä korostuu etenkin tietotyössä ja itseohjautuvissa organisaatioissa, joissa tehtävää on loputtomasti. Aina voi tehdä enemmän ja paremmin tai haalia kaikkea uutta ja kiinnostavaa tekemistä. Siksipä kyky priorisoida, rajata ja todeta, mikä on riittävästi, on keskeistä.
Olen itse siinä mielessä onnellisessa asemassa, että töissä tekemistä riittää, joten saan ja joudun priorisoimaan. Vaikka prioriteetit olisivat omassa päässä selkeät, omatunto tuppaa ohjaamaan itseruoskintaan. En saa tehtyä ajoissa, tarpeeksi ja kaikkea. Fokus on liian usein tässä ja nyt, ja tulevaisuuteen kurkottavat isot teemat painuvat vitkuttelun ja lykkäämisen utuun. Kollegani eivät myöskään aina tiedä, mitä teen, kuinka paljon teen ja miten priorisoin. Kun leikkaan aikaa yrityksemme yhteisöllisestä ajankäytöstä ja priorisoin esimerkiksi itsenäistä asiakastyötä (ja siitä palautumista), joku tai jokin jää aina katveeseen.
Itsekriitikin ja itseruoskinnan hienoin puoli on, että ne pitävät minut jatkuvasti oppimisen kliseisellä epämukavuusalueella. Lisäksi omalla kohdallani hienoa on, että itsekritiikkiä ja itseruoskintaa ei ole tarvinnut opetella – se on luontaista ja olen siinä ollut aina erittäin etevä.
Tutkimustenkin mukaan itseruoskinta ja itsekritiikki tuottavat tuloksia tunnollisuuden muodossa, mutta äärimmillään, kun astutaan täydellisyyden tavoittelun ja liiallisen vaativuuden puolelle, ne tuovat mukanaan myös ahdistuneisuutta ja masennusta. Tämä ei siis ole kestävä tapa olla, ja sen kanssa eläminen vaatii tasapainottelua.
Mikä on realistisesti se, mitä voin itseltäni vaatia? Vaatisinko muilta samaa kuin itseltäni?
Miten tätä tasapainottelua sitten voi tehdä? Tähän hieno lääke on opetella itsemyötätuntoa. Se on se tekijä ja ajatusleikki, jota käyn suhteessa itselleni automaattisesti tulevaan itsekritiikkiin ja itseruoskintaan. Pyrin jatkuvasti työstämään esimerkiksi seuraavia asioita pääkopassani:
-
Mikä on realistisesti se, mitä voin itseltäni vaatia? Vaatisinko muilta samaa kuin itseltäni? (Lähes aina vastaus on: “en”). Mikä on realistinen tavoitetaso näiden välillä? Pientä intohimoa tavoitetasossa haluan pitää yllä, koska…
-
…vaikka en aina tavoitteisiin pääse ja vaikka välillä tulee lunta tupaan, pyrin muistuttamaan itselleni seuraavaa: kosmisessa mittakaavassa, tai edes oman elämäni mittakaavassa, tämä ei ole niin kummallista. Ihmiset ovat erehtyväisiä ja epäonnistuvat. Olen kai itsekin ihminen.
-
Kun vanne alkaa kiristämään päätäni ja väsymys painaa: mikä on se minimivaatimus, jonka saavuttaminen oikeuttaa ja velvoittaa lepäämään? Mitä saan tehdä “vasemmalla kädellä”, jotta aikaa jää tärkeämpiin asioihin? Mitä tapahtuu, jos jokin asia jää tekemättä? (Yleensä maailma ei kaadu). Uskalla pyytää apua.
-
Lopuksi etenkin omaan työnkuvaani liittyen: puhu ja kerro muille, mitä teet, aina kun voit. Älä valittaen vaan todeten. Pyri joustamaan mutta älä aina. Ja tärkeimpänä: pyri välillä priorisoimaan niitä “pehmeämpiä” tärkeitä asioita, jotka jäävät tulosvelvollisten tärkeiden asioiden (eli laskutettavan työn) varjoon.
Onnistunko tässä? Toisinaan. No, onneksi aina voi parantaa.
