Puhuessamme tulevaisuuden johtamisesta ja kilpailukyvyn ylläpitämisestä korostamme Filosofian Akatemiassa usein työntekijöiden sisäistä motivaatiota ja oppimisunelmia. Tytti Kokko kertoo kokemuksensa työntekijän näkökulmasta siitä, mitä oppimisunelman seuraaminen voi tarkoittaa ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla sekä yksilön elämän että yrityksen toiminnan kannalta.
Teknologisen kehityksen myötä työnkuvat ja työn tekemisen tavat ovat ennennäkemättömässä murroksessa, minkä seurauksena lähes kaikki työ muuttuu uuden oppimiseksi. Jos yritys haluaa pysyä kilpailukykyisenä, sen kannattaa ottaa työnkuvia mietittäessä vahvasti huomioon työntekijöiden oppimisunelmat eli asiat, joita työntekijät toivovat oppivansa työssään. Oppimisunelman seuraaminen voi tarkoittaa esimerkiksi ruokakaupassa sitä, että hyllyttäjä saa kokeilla lihatiskiä, koska hän haluaa palvella asiakkaita ja kehittää vuorovaikutustaitojaan. Tai IT-konsultti, jonka haave on oppia käyttämään työpäivänsä maksimaalisen tehokkaasti, saa töissä tukea oman työnsä johtamistaitojen kehittämiseen.
Kirjoitimme muutama kuukausi sitten toisen asiakkuuspäällikkömme Maijan kanssa siitä hämmennyksestä, joka syntyi, kun tulimme Filosofian Akatemialle töihin ja ihmiset täällä kertoivat työtehtävistään sen mukaan, mikä heitä innostaa ja kiinnostaa. Kävimme koko työyhteisön kesken läpi kaikkien henkilökohtaiset tavoitteet ja unelmat, ja jokainen sai kertoa, mitä kohti haluaa työssään mennä. Alkuun tähän kysymykseen vastaaminen oli minulle hämmentävää ja itse asiassa todella vaikeaa. Nyt jälkeenpäin ymmärrän sen johtuneen siitä, että olin tottunut tavoittelemaan sitä, mitä ajattelin minun kuuluvan tavoitella.
Minut on tässä yhteisössä oikeastaan pakotettu miettimään, mikä on aidosti se minun juttuni.
Työskenneltyäni nyt vuoden näiden ihmisten joukossa, jotka valmentavat suomalaisia työyhteisöjä sisäisessä motivaatiossa ja kannustavat ihmisiä pohtimaan, miten omalla työllä voi parhaiten palvella maailmaa, on ollut melko hankalaa välttyä näiden asioiden ajattelulta itsekään. Toisin sanoen, minut on tässä yhteisössä oikeastaan pakotettu miettimään, mikä on aidosti se minun juttuni. Joten sen lisäksi, että aloin miettiä, mihin suuntaan haluan tässä yrityksessä edetä, tästä seurasikin jotain vielä radikaalimpaa. Uskalsin nimittäin tunnustaa pitkäaikaisen, hulluna pitämäni haaveen ensin itselleni, ja muutaman kuukauden jälkeen rohkaistuin sanomaan sen ääneen myös työyhteisölleni. Kerroin, että haluan kokeilla siipiäni sivutoimisena yrittäjänä edistääkseni sydäntäni lähellä olevaa asiaa, mikä vähentäisi viikoittaista työaikaani yrityksessämme. Asian ääneen sanominen jännitti, mutta sain unelmalleni täyden tuen.
Se, että työnantajani on kannustanut minua sanoittamaan haaveeni ja menemään sitä kohti, on vaikuttanut elämääni ja työhöni ainakin kolmella tavalla. 1) Olen kiitollinen ja entistä vakuuttuneempi siitä, että minua ja työpanostani arvostetaan tässä yrityksessä ja minusta halutaan pitää kiinni, 2) olen onnellisempi saadessani seurata sydämeni ääntä sen sijaan, että olisin tukahduttanut haaveeni ja 3) olen edellä mainituista syistä yhä sitoutuneempi yritykseen ja haluan antaa sille parhaan työpanokseni ja osaamiseni. Frank kirjoitti viime viikon blogissamme: ”Kun klassisessa tehdastyössä työntekijä antoi työnantajan käyttöön vain kätensä, nykyaikaisessa palvelu- ja asiantuntijatyössä ihminen on töissään koko persoonallaan. Tunteillaan, toiveillaan, merkityksen etsinnällään. Innostuksellaan tai turhautumisellaan.” Lienee siis päivänselvää, että sitoutumiseni ja onnellisuuteni ovat hyödyksi myös työnantajalleni. Ainakin oletan tämän näkyvän positiivisesti työssäni muun muassa asiakaspalvelun laadun muodossa – palautetta otetaan mielenkiinnolla vastaan.
Vaikka oma esimerkkini on melko radikaali, uskon ja toivon, että yhä useammassa organisaatiossa tätä ajatusta voitaisiin viljellä nykyistä voimakkaammin. Jokaisessa työssä on ne vähemmän inspiroivatkin puolensa. Varmaa on kuitenkin se, että kun ihminen pääsee, edes suurimmaksi osaksi, elämään omannäköistänsä elämää ja tekemään sitä, mikä häntä aidosti kiinnostaa, hyötyy siitä sekä yksilö että organisaatio. Jopa silloin, kun oppimisunelma edellyttää työajan muuttamista tai muita ylimääräisiä järjestelyjä. Tai jopa silloin, kun työntekijä tajuaa, että nykyinen työ ei yksinkertaisesti ole hänen juttunsa ja siirtyy toteuttamaan itseään muualle. Tällöin aukeaa mahdollisuus uudelle, sisäisesti motivoituneelle osaajalle.
Mitä sinä ajattelet työntekijöidesi unelmista, uskallatko kysyä heiltä niistä? Tai vielä tärkeämpää: uskaltavatko he itse kysyä niitä itseltään?
