On vuosi 1971 ja Sorsakosken ”upealla” hiekkakentällä pelataan oikealla nahkakuulalla kansainvälisiä pelejä, Liverpool vastaan Tottenham ja heti perään Arsenal kohtaa West Hamin. Suurta urheilujuhlan tuntua, tärkeä puheenaihe kylän poikien keskuudessa. Kauden päätteeksi Arsenalin jengi nostaa pokaalin ilmaan, ja mikä hienointa – olin osa tuota legendaarista voittajajoukkuetta 7-vuotiaana. Harva tuon ikäinen voittaa jotain noin kovassa jengissä. Olin toki joukkueen pienin ja nuorin, muut olivat 2-4 vuotta vanhempia, mutta olin osa tuota joukkuetta. Olin ylpeä.
Viime perjantaina toteutui yksi suuri ja odotettu unelma, kun Suomen Huuhkajat pelasivat itsensä ensimmäisiin arvokisoihin. Tässä Sorsakosken Wembleyn ja Töölön jalkapallostadionin välissä, olen viettänyt 48 vuotta tämän hienon lajin parissa eri tehtävissä eri joukkueissa; alussa kyläjoukkue, SoU:n pelaajana ja tätä nykyä KP-75 johtokunnan jäsenenä. Väliin mahtuu valmentajan roolia, joukkueenjohtajaa, innokasta vanhempaa ja kaihoisaa futisfania. Aion nyt rohkeasti tuoda julki, että minullakin oli panokseni tulevaan EM-kisamatkaan, minunkin tekemiseni kaikkina näinä vuosina on ollut tämän apuna. Lähes puoli vuosisataa olen tavalla tai toisella auttanut lajia kehittymään, omalla pienellä panoksellani. Enkä ole tässä yksin, olen yksi niistä lukuisista lajiniiloista, jotka tämän ovat mahdollistaneet. Meitä on tuhansia, jotka ovat käyttäneet tuhansia ja tuhansia tunteja aikaa tämän hienon lajin eteen siitä vielä nauttien. Jokaisella teistä – meistä, jotka ovat lajin parissa touhunneet, on ansionsa tässä. Tämä on meidän yhteinen saavutuksemme.
Mitään kulttuuria ei voi rakentaa yksin eikä siihen ole oikopolkuja. Sen luominen ei tule yhdessä eikä kahdessa yössä. Puhutaan vuosista ja puhutaan kärsivällisyydestä. Yhtäkään menestyvää joukkuetta ei rakenneta yksin tai yhdestä ihmisestä. Alkuun tarvitaan näky paremmasta, näky tulevasta, jota kohti voimme kurottaa, jota tavoittelemme. Voimme puhua kirkkaudesta, jonka pitää olla yhteinen. Kuten joukkue, niin myös yrityskin tarvitsee kirkkauden, oman Pohjantähtensä, jonka merkitys merimiehille oli aikanaan jopa hengissä pysymisen edellytys, antoi heille suunnan.
Kulttuurin luominen ei tule yhdessä eikä kahdessa yössä. Puhutaan vuosista ja puhutaan kärsivällisyydestä.
Kulttuurin rakentajat ymmärtävät, että kirkkauden löytymiseen on uskallettava olla rohkeakin. Uskallettava nähdä ympärille ja tulevaan ja uskoa löytämäänsä. Välillä elo on karua arkea.
Elämä nyt lähtökohtaisesti kohtelee meitä hetkittäin kovinkin ottein, äidin kohdun lämmöstä ja turvasta meidät temmotaan kylmään ja kirkkaisiin valoihin, ei ihme, että parku tulee. Tämä tulee toistumaan useamman kerran elämässä eri muodossa ja eri tavoin. Se pomppiva pallo vuonna 1997 olympiastadionilla… Elämän ei ole tarkoituskaan olla siloteltua ja helppoa.
Kulttuurin rakentamisessa pikavoittoja havittelevat eivät jaksa koskaan olla riittävän kärsivällisiä, jotta jotain suurta voisi tapahtua. Kulttuurin kärsivälliset rakentajat ymmärtävät tämän jalon taidon.
Heillä on kirkkaus, jota kohti yhteisesti mennä. Se vaatii aina uskoa ja jatkuvaa uskon tarkistusta.
Matkalla täytyy tietää kunkin roolit ja niiden tärkeys. Jokaisen pitää tietää, mitä häneltä odotetaan. Mikä on fokuksessa oleva tekeminen? Mitä tekemällä minä voin auttaa meitä yhteisellä matkalla? Usein jäämme jo lähtötelineisiin, kun epäilemme heti alkuun omaa osaamistamme ja alamme ensiksi pohtia kulttuurin kehittämistä sitä kautta. Matkalla osaaminen kasvaa. Kunhan vaan on rohkeutta lähteä liikkeelle, niin osaamisesi seuraa sinua.
Suomalainen futis otti juuri suuren harppauksen omassa kulttuurimatkassaan. Lajillahan oli Suomessa ensimmäinen iso momentum aikana, jolloin pohdittiin nuoren itsenäistyneen valtion kansallisjoukkuelajia. Siinä me futisihmiset koimme ensimmäisen suuren takaiskun hävitessämme pesäpallolle, joten jäimme heti moneen muuhun verrattuna takamatkalle.
Tässä nykyisessä joukkueessa voidaan nähdä vahva yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys, joka käännetään urheilu-suomi-urheilu-sanakirjassa joukkueeksi, on menestyksen avain. Kuinka monta kertaa kuulit puhuttavan joukkueesta? Kuinka monessa haastattelussa pelaajat puhuivat joukkueen merkityksestä? Monta. Pelaajahaastattelut ennen peliä kertoivat ainakin minulle, että voitto on tulossa. Hradecky, Sparv tai Pukki, niin kaikkien viesti (usko) oli selkeä: emme me mitään muuta tavoittele kuin voittoa.
Joukkueen jäsenet pääsivät karsinnan aikana esille enemmän vahvuuksiensa kautta, joka ruokkii vahvasti tunnetta kyvykkyydestä. Tämä tietenkin ruokkii sisäistä motivaatiota, joka tässä yhteisössä paistoi ottelu ottelulta vahvemmin. Tällä jengillä oli draivi eikä sitä poistanut lokakuun Bosnia-tappiokaan. Uskottiin yhteisesti sisäisen liekin voimaan. Omaehtoisuus oli myös yksi osa näkyvissä olevaa joukkueen toimintaa. Se näkyi, että yksilöt nauttivat tekemisestään itsessään ja kokivat arvostavansa niitä päämääriä, joita oli yhteisesti asetettu. Kaikesta näkyi rauha, vakaus.
Yrityselämässä toimivat samat säännöt. Toivottavasti osaamme ottaa jälleen oppia. Jääkiekko, lentopallo, koripallo ja nyt siis vihdoin jalkapallo ovat näyttäneet meille mallia, jossa yhteisöllisyys, oikea autonomia ja kyvykkyys osataan hyödyntää voimavaraksi, jolla voidaan saavuttaa isoja unelmia.
Menestyäksemme tarvitsemme kirkkauden siitä, mitä kohti mennä, sekä fokuksen, mitä tekemällä sinne pääsemme. Näin syntyy rauha.
P.S. Rivelle: Onnittelut beachvolley (Mansikkaharjun mestaruus kesällä 2000-luvun alussa) parilleni Markku ”Rive ” Kanervalle ja koko joukkueelle.
P.S.S. Kaikki futiksen parissa toimivat: onnea teillekin ja jatkakaa!
