Psykologinen turvallisuus alkaa olla jo monelle tuttu termi. Yksinkertaistaen se tarkoittaa ryhmätilanteessa sellaista ilmapiiriä, jossa jokainen uskaltaa olla omia itsejään tuoden esiin myös omia haasteitaan ja epäonnistumisia. Lisäksi kaikkia esiin tulevia asioita uskalletaan tarvittaessa haastaa ja kyseenalaistaa, ja riskejä otettaessa tai epäonnistumisten jälkeen muut kannattelevat toisiaan ja tukevat selkä-puukkojen teroittamisen sijaan.
Koen kuitenkin, että keskusteluissa psykologinen turvallisuus typistyy monesti lähes synonyymiksi positiivisille asioille. Jota se ei ainoastaan ole. Siksi väitän, että haastavinta psykologisessa turvallisuudessa on sen kaksitahoisuus: toisaalta ryhmän täytyy olla turvallinen ja toisten yksilöllisyyttä kunnioittava, toisaalta sen verran avoin ja jäsenten sosiaalisilta taidoilta riittävä, että vaikeista asioita ja ongelmia kohdatessa kissat nousevat pöydälle tanssittamaan monipuolista debattia.
Vaikeaa, sillä ikävien ja ongelmallisten asioiden kohtaaminen herättää väistämättä negatiivisia tunteita. Näiden kohtaamisessa on paljon yksilöllisiä tapoja – esimerkiksi miten reagoimme uhkiin ja epävarmuuteen. Kun toinen muuttuu kylmän viileäksi rationalisoivaksi taistelijaksi ja vaatii välitöntä toimintaa, toinen kaipaisi aikaa ja tunteiden sulattelua ennen kuin alkaa kaivaa ratkaisun avaimia kokeiltaviksi.
Kun toinen muuttuu kylmän viileäksi rationalisoivaksi taistelijaksi ja vaatii välitöntä toimintaa, toinen kaipaisi aikaa ja tunteiden sulattelua ennen kuin alkaa kaivaa ratkaisun avaimia kokeiltaviksi.
Psykologisen turvallisuuden kehittymisen osalta on siis hyvä huomata, ettei se tarkoita, että aina olisi naminamia, kivaa ja ”turvallista”. Vaan että ongelmallisissa tilanteissa meidän on kyettävä olemaan avoimia ja kohtaamaan yhdessä myös negatiiviset tunteet. Epävarmuus, turvattomuus, vitutus ja turhautumat – ja sen miten kukanenkin näitä käsittelee.
Kriisien ja ongelmien kohtaamisessa tiimissä riittää opittavaa ja yhteen kasvamista kaikilla etenkin tiimitoiminnan näkökulmasta, koska psykologisesta turvallisuudesta on vastuussa jokainen. Onneksi todella vaikeita tilanteita työssä on harvoin. Tämän vuoksi tiimeillä ei myöskään ole harjoitusta ja oppimiskokemuksia niihin liittyen. Joten kun pöly on laskeutunut, punnitaan se, käytetäänkö näistä saatuja oppeja yhteisen psykologisen turvallisuuden kehittämiseen. Eli rohkenemmeko palata ikäviin aikoihin ja käydä läpi mitä kukanenkin koki, teki ja mitä tästä voisimme oppia seuraavaa kriisiä odotellessa.
Eli rohkenemmeko palata ikäviin aikoihin ja käydä läpi mitä kukanenkin koki, teki ja mitä tästä voisimme oppia seuraavaa kriisiä odotellessa.
Väitän siis, että syvempään psykologiseen turvallisuuteen kasvetaan tiiminä vasta haasteiden kautta. Vanha klisee, ulkoinen vihollinen tai haasteet hitsaavat porukan yhteen, on siis todennäköisesti myös ponnahduslauta syvempään psykologiseen turvallisuuteen. Tämä vaatii kuitenkin, että emme vaadi (työ)elämältä turvallista lumihiutaletanssia, vaan näemme myös maailman raadolliset negatiiviset realiteetit ja kohtaamme ne yhdessä rohkeasti.
