Viime viikkoina on ollut paljon aurinkoisia päiviä, on tullut vietettyä paljon aikaa omalla pihalla lapsen kanssa. Lapsi on oppinut kiipeämään liukumäkeä vastavirtaan ylös kuin voimanainen ja polkemaan pyörällä. Samaan aikaan yhteiskunta nitisee liitoksistaan ja ihmisiä kuolee. Oma työ on uhattuna. Epämääräistä ja ei niin epämääräistä ahdistusta on ollut riittämiin ja hermot ovat kireällä. Viimeiset viikot ovat olleet epätodellisia, hieman jakomielisiä. Tunteiden vuoristorataa.
Puhun valmennuksissani paljon muutoksessa elämisestä. Tässä muutama esimerkki siitä, miten olen itse soveltanut muutoksessa elämisen oppeja omaan arkeeni ja miten se on onnistunut.
Rutiinit ja keskittyminen
Pyrin korostetusti heräämään tapojeni mukaan ennen muuta perhettä, jotta saan tunnin pari rauhallista työaikaa aamuihin. Koetan tehdä eniten stressiä aiheuttavia ja vaativimpia ajattelutehtäviä tuolloin. Ensimmäisellä karanteeniviikolla rutiini toimi hyvin, sillä tekemistä ja kiireellistä hoidettavaa oli. Toisella viikolla lipesin paikoin ja nyt ollaan taas ryhdistäytymisen tiellä, koska heti huomasi, että tekeminen kärsii, jos näin ei toimi.
Työajanrytmitys:
Pyrimme vaimoni kanssa luomaan rutiinin, jossa toinen katsoo lasta aamupäivän, toinen iltapäivän. Hankalina päivinä vuorot vaihtuvat kahden tunnin aikaikkunoissa, sillä aikataulumme ovat riippuvaisia myös asiakkaista ja kollegoista. Jos 3v tuulispää roikkuu punteissa, ei multitäskäämisestä tule mitään ja työtehon osalta käy samanlainen kuhina kuin Lapin laskettelukeskusten rinteissä vielä muutama viikko sitten. Meno on paikoitellen kovin kaoottista ja pinna kireällä, kun yrittää hoitaa ”ihan pikaisesti yhden puhelun” vahtivuorollaan ja lapsella on kiukku päällä. En edes uskalla kuvitella, miten monilapsisissa perheissä tai yksinhuoltajilla hommat onnistuvat.
Ydin: meidän on ”pakko” kellottaa rauhallista työaikaa toisillemme. Tämä tarkoittaa pihalla oleilua lapsen kanssa, tuplakuulosuojausta ja epätoivoista luovuutta leikkien suhteen, jotta lapsi ei koko ajan haluaisi näyttää asioita äidilleen.
Ydin: meidän on ”pakko” kellottaa rauhallista työaikaa toisillemme. Tämä tarkoittaa pihalla oleilua lapsen kanssa, tuplakuulosuojausta ja epätoivoista luovuutta leikkien suhteen, jotta lapsi ei koko ajan haluaisi näyttää asioita äidilleen. Sitten paikkailemme tilanteen mukaan työtunteja aamusta, illasta tai viikonloppusta, mutta yritämme myös turvata hieman ”omaa aikaa”, koska muuten pitkällä aikavälillä tällaista arkea ei jaksa.
Prioriteetit, tavoitteet ja itsemyötätunto
… tosin tämä tarkoitta, että täysiä työtunteja ei tule välttämättä tehtyä. Tämän vuoksi priorisointi pakollisiin asioihin on olennaista ja muut asiat pyritään hoitamaan sitten, kun voidaan. Jos voidaan. Työn tekemisessä korostuvat tavoitteellisuus ja ”urakkahenki”. Selkeät etapit, tehokas naputtelu ja läpsystä vaihto. Ajan mittaamisen sijaan pyrimme varmistamaan, että tärkeät asiat tulevat hoidetuksi. Tuleeko tästä riittämättömyyden kokemus ja huono omatunto? Kyllä, mutta tilanne huomioiden yritämme parhaamme poikkeusaikoina. Moni muu on samassa lirissä ja huomattavasti hankalammissakin tilanteissa.
Tunteiden tunnistaminen
Epävarmuus, ahdistus heijastuvat itseeni selkeästi kahdella tavalla toiminnan osalta. Ensinnäkin lamaannun ja prokrastinoin (ei paljon nappaa, jos asia ei ole ”akuutti”) ja toisaalta pyrin hakemaan tietoa ja rationalisoimaan. Lamaannusta koitan purkaa rutiineilla, prioriteeteillä ja tavoitteilla. Tiedonjanoa olen koittanut sen sijaan rajata – miksi? Koska muuten juutun kesken päivän ja öin somesyöverien koronakeskusteluihin ja uutisiin ja ne vain ruokkivat ahdistusta lisää. Tämän vuoksi olen koittanut rajata uutisten selailua enemmän tiettyihin hetkiin iltaisin ja vähälle ”vapaa-ajalle”, jotta edes työtä tehdessä voisi keskittyä asioihin joihin voi vaikuttaa.
Niin ikään pinnan kireyden tunnistaminen ja toisten äyskintään tarttumatta oleminen ovat olleet olennaisia, jotta ns. kasetti pysyy kasassa. No ei se aina ole pysynyt. Mutta yllättävän hyvin, kun uskaltaa hetkeksi pysähtyä yksin tai kumppanin kanssa tunteitaan tunnistamaan. Myös hyvistä hetkistä puhuminen ja jakaminen on ollut hyödyllistä.
Vaihtoehtoavaruuden laajentaminen ja optimismi
Elämme oikeasti historiallista globaalia kriisiä. Maailma on selvinnyt vastaavistakin ja suurin osa ihmisistä selviää, tavalla tai toisella, todennäköisesti minäkin perheineni.(Vertailun vuoksi: wikipediasta laskettuna monissa Euroopan maissa päivässä kuolevien määrä on paljon korkeampi kuin vaikkapa talvisodan aikana päivittäin kuolleiden keskiarvo).
Olen miettinyt hyvin erilaisia mahdollisuuksia läpi: läheisten, oman kuoleman kautta (epätodennäköistä toki) työn menetykseen ja globaalin totaaliseen lamaan. Aina on esiin tullut myös vaihtoehtoja joihin voi tarttua, mitä voi yrittää, mitä voisi tehdä, jos ikäviä asioita tapahtuu. Suunnitelmia a,b,c,d,e,f,g on siis takataskussa turvaa luomassa. Olen siis koittanut tunnistaa, että lähes aina voin tehdä jotain. Kaikkeen voi koettaa sopeutua. Tämän jälkeen olen pyrkinyt päästämään huolista irti hetkellisesti ja keskittymään siihen mitä on. Onneksi karanteenikausi ei osunut marraskuulle. Ja ainakin nyt stoalaisuuden fani pääsee elämään filosofiaa pragmaattisesti. Kyllä asiat jollain tavalla järjestyvät. Tähän on ainakin helppo uskoa, kun katsoo lapsen loputonta kirmausta ja energiaa ja aurinko paistaa.
