Suuresti arvostamani Jari Hakanen puhui Helsingin Sanomien haastattelussa tärkeästä asiasta. Hän nosti esille näkökulman siitä, että minkä vuoksi työpaikalla tarvitaan vastarannan kiiskiä, eli ihmisiä jotka uskaltavat olla eri mieltä ja haastaa toisia.
Helsingin Sanomien haastattelussa Hakanen määritti kuusi eri tyyppiä vastarannan kiiskeydelle. Osa näistä ”arkkityypeistä” on rakentavampia kuin toiset, osa taas tuo aidosti isoja ongelmia.
Hakasen esiin nostamat tyypit ovat:
1) Ihminen joka on ajautunut sanoittamaan työyhteisön tuntoja
2) Sosiaalisesti rohkea joka pistää itsensä peliin saadakseen ongelmat esille
3) Innostunut uudistaja, jonka innostus aiheuttaa närää työtovereissa
4) Persoonallisuushäiriöinen ihminen, joka myrkyttää ilmapiiriä
5) Työholisti, jota ärsyttää muiden saamattomuus
6) Työuupumuksen takia kyynistynyt ihminen
Mielestäni kolme ensimmäistä vastarannankiiskeä ovat sellaisia tyyppejä, joita työelämässä tarvitaan. Kolme viimeistä muotoa ovat taas tilanteita, jossa olevaa yksilöä pitää pystyä auttamaan tavalla, joka mahdollistaa hankaluuden taustalla olevien tekijöiden laantumista.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä monesti samassa yksilössä voi olla sekä negatiivisia että positiivisia piirteitä näistä perustyypeistä. Itse olen ollut työelämässä vastarannan kiiskenä monella eri tavalla: olen aina ollut sosiaalisesti rohkea ja uskaltanut pistää itseäni peliin (kohta 2). Tämä on johtanut siihen että olen myös ajautunut sanoittamaan muiden tuntoja (kohta 1), jopa niin että muut ovat pyytäneet minua ottamaan tämän roolin. Kuitenkaan vastarannan kiiskeyteni ei ole pelkkää positiivisuutta. Minussa on paljon työholistia, joka marttyroituu, mikä taas pahimmillaan johtaa muiden arvosteluun ja syyttelyyn (kohta 5). Olen myös kokenut kahdesti pahan työuupumuksen, jolloin en vain kyynistynyt vaan muutuin vihamieliseksi ja aggressiiviseksi (kohta 6). Joku saattaisi sanoa minusta, että keikun lähellä jonkun asteista persoonallisuushäiriötä, mutta en ehkä uskalla antaa itselleni kyseistä diagnoosia (kohta 4).
Eli näistä vastarannan kiisken arkkityypeistä tunnistan itsessäni neljä kuudesta, jotka ovat jossain vaiheessa työuraani kuvanneet minua. Tässä ei ole mitään outoa, kukaan ei ole täydellinen, olemme kaikki jossain suhteessa vajaavaisia. Yksilön pitäisi ymmärtää sekä omia vahvuuksia että heikkouksia jotta pystyy toimimaan tavalla, joka tuo hänestä parhaat ominaisuudet esiin. Lisäksi joskus on vain tilanteita jolloin suojaus pettää ja hankalat puolet levähtävät esille, sekin kuuluu elämään.
Uskallatko painottaa ja analysoida heikkouksia – vai korostatko vain vahvuuksia?
Olen itse viime aikoina puhunut paljon omien vahvuuksien ja heikkouksien paremmasta ymmärtämisestä. Olen jopa alkanut painottaa uskallusta omien heikkouksien esiin tuomiseen sekä niiden tarkempaan analysointiin. Tähän on useita syitä. Nykyisessä kulttuurissamme on vahva painotus keskittyä vahvuuksiin ja jopa siihen, että itseään kuvataan huomattavasti kauniimmin kuin todellisuudessa on (sosiaalinen media lisäksi vahvistaa tätä tendenssiä). Omien lähtökohtien ja tilanteen realistinen ymmärtäminen on mielestäni parempi lähtökohta kuin vahva itsetehostus. On vaikeaa kehittyä jos ei ymmärrä omia haasteita.
Näen myös yhteisötasolla ongelmallisena sen, että jos ei uskalleta puhua omista tai jaetuista haasteista. Miten on mahdollista kehittyä ilman kriittisistä keskustelua ja analyysiä vallitsevasta tilanteesta? Lisäksi mitä se kertoo olemassa olevasta kulttuurista organisaatiossa jos ei uskalleta nostaa esiin haasteita sen pelossa, että joku käyttäisi niitä meitä itseämme vastaan.
”Jokaisessa heikkouksessa on aina oma vahvuutensa”
Johan Cruijff, legendaarinen edesmennyt jalkapalloilija, joka tunnettiin “cruijffismeistaan” eli lausahduksista jotka tasapainoilevat nerouden ja järjettömyyden välillä, totesi aikoinaan osuvasti että “jokaisessa heikkoudessa on aina oma vahvuutensa”. Usein se että olet heikko jossakin pakottaa sinut kehittymään toisella osa-aluella tai keksimään luovia ratkaisuja kompensoimaan heikkoutta. Nämä asiat kehittävät sekä ihmistä että toimintaa eteenpäin. Vastineena Cruijffin näkökulmalle haluan nostaa ajatuksen siitä, että jokaisella vahvuudella on pimeä puolensa, eli tapa jolla tuo vahvuus muuttuu negatiivisia asioita aiheuttavaksi tekijäksi. Esimerkiksi itsevarmuus muuttuu helposti ylimielisyydeksi ellemme tiedosta tuo vahvuuteen liittyviä haasteita.
Jokaisella vahvuudella on pimeä puolensa, eli tapa jolla tuo vahvuus muuttuu negatiivisia asioita aiheuttavaksi tekijäksi.
Reima Launonen
Monessa tilanteessa olen huomannut että osa henkilöistä osaa olla erittäin tarkkoja toisten vioista ja haasteista, kun taas omien heikkouksien löytäminen osoittautuu tavattoman vaikeaksi. He tiukasti kiistävät kaikki, jopa rakentavan kriittiset näkökulmat, omista mahdollisista heikkouksista. Lopulta vastaukseksi muodostuu heikkous, joka on piilotettu kehu itselleen: olen liian kunnianhimoinen (joka on samanlainen vastaus kuin se että “ainoa heikkouteni on ääretön nopeuteni). Oman itsensä kriittinen arviointi on taito jota pitää harjoitella.
Mitä jos kaikki ympärilläsi ovatkin vain hankalia tai väärässä?
Ihminen, joka näkee ympärillään paljon vastarannan kiiskiä, on yleensä itse hyvin ongelmallinen. Jos olet jatkuvasti tilanteessa, jossa kaikki muut ympärilläsi ovat joko hankalia tai väärässä, riippumatta olosuhteista ja ympäristöstä, niin kyseessä on mitä luultavammin tilanne jossa haasteet johtuvat sinusta itsestäsi.
Työelämä-keskustelussa on useaan otteeseen viitattu kusipäihin eli tietoisesti hankaliin ihmisiin. Kusipäisyys ei ole positiivista hankaluutta vaan se on asia, jonka määrää kannattaisi pyrkiä minimoimaan työelämässä. On siis tärkeää pystyä erottamaan inhimilliseen toimintaan kuuluva hankaluus ja ongelmallisuus kusipäisyydestä. Usein asia on helpommin sanottu kuin tehty, sillä omat vinoumamme saavat meidät usein näkemään oman toimintamme oikeutettuna, mutta toisten vastaavaan käytöksen ongelmallisena.
On tärkeää pystyä erottamaan inhimilliseen toimintaan kuuluva hankaluus ja ongelmallisuus kusipäisyydestä, eli tietoisesti hankalista ihmisistä.
Reima Launonen
Robert Sutton, joka on kirjoittanut kirjoja kusipäiden tunnistamisesta ja heidän kanssaan toimimisesta työelämässä, muistuttaa siitä, että pyri aina toisten ihmisten kanssa mahdollisimman pitkään tulkitsemaan heidän toimintaa ilman että löisit heihin kusipään leiman. Tämän ohjeen rinnalle Sutton antaa toisen ohjeen: oman toimintasi osalta ole mahdollisimman nopeasti valmis tunnustamaan oma hankaluutesi ja kusipäisyytesi. Tämä metodi on varsin toimiva nyrkkisääntö työn arkeen.
Oman toimintasi osalta ole mahdollisimman nopeasti valmis tunnustamaan oma hankaluutesi ja kusipäisyytesi. Tämä metodi on varsin toimiva nyrkkisääntö työn arkeen.
Robert Sutton
Syvemmällä tasolla positiivisen hankaluuden ja kusipäisyyden erottaminen vaatii sitä, että olet valmis ajattelemaan kriittisesti asioista, käyttämään omaa järkeäsi asioita tulkittaessa, eikä vain nojata valmiisiin ratkaisuihin ja näkökulmiin. Asia vaatii myös haluaa ymmärtää toisten ihmisten näkökulmia sekä kykyä kuunnella toisia. Jos emme osaa erottaa rakentavaa hankaluutta kusipäisyydestä niin meiltä menee vanhan sanonnan mukaisesti lapsi pesuveden mukana. Hankaluuden kestäminen on oleellinen osa kasvun dynamiikkaa: uskalletaan siis olla hankalia ja ongelmallisia, mutta ilman kusipäisyyttä.
Kiinnostuitko teemaan liittyvästä valmennuksesta? Varaa aikaa Merja Laaksosen kalenterista ja keskustellaan lisää!
Teeman voi tutustua tarkemmin Reiman viimeisimmästä kirjasta Taistelua työstä.
Kusipäiden kanssa toimimiseen löytyy näkökulmia Tiede, Rakkaus ja Vallankumous -podcastista: Miten kusipäihin pitäisi suhtautua työpaikalla?
