Maailman kompleksisuus on johtanut siihen, että yksilöllinen kapasiteettimme ei enää riitä ratkomaan nykypäivän asettamia haasteita. Tutkija-valmentaja Reima Launonen korostaa kirjoituksessaaan tiimityön merkitystä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.
Johan Cruyff kuoli maaliskuun 24. päivä. Jalkapalloileva maailma menetti yhden suurimmista legendoistaan. Itselleni Cruyff oli yksi sankareistani: työläisperheen lapsi, josta kasvoi ensimmäinen moderni jalkapalloilija. Cruyff tunnettiin Hollannissa “Cruyffismeistaan”, lyhyistä lausahduksista, jotka tasapainoilivat nerouden ja järjettömyyden välillä. Kuuluisin näistä Cruyffismeista on ”Ieder nadeel heb z’n voordeel”, jokaisessa heikkoudessa on oma vahvuutensa. Itse olen löytänyt Cruyffin ajatuksien nerokkuuden valmentaessani yrityksissä positiivista vuorovaikutusta ja yhteisön vahvuuksia. Nykyisessä työelämässä ja maailmassa atomistinen toimija, joka kokee, että hän ei tarvitse muiden apua tai tukea, ei enää pärjää.
Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi ja haastavaksi ettei yksilöllinen kapasiteettimme enää riitä käsittelemään sitä tavalla, joka mahdollistaisi parhaan mahdollisen tuloksen. Tämä ei ole uusi havainto, Herbert Simon (1982) on kuvannut ilmiötä mainiolla käsitteellä, rajoittunut rationalismi (bounded rationalism). Termillä Simon viittaa siihen, että maailma on niin monimutkainen ettei ihminen voi täysin ymmärtää sitä rajallisen älynsä varassa. Ihminen ei siis ole epärationaalinen, vaan hän yrittää toimia rationaalisesti, mutta mahdollisuudet siihen ovat hyvin rajatut. Suurin syy miksi hyvien päätöksien tekeminen on niin vaikeaa, ei ole tiedon puute, vaan ihmisen rajallinen kyky käsitellä tuota tietoa.
Kuten totesin, maailman monimutkaisuus ei ole mikään uusi asia. Itse asiassa historian viimeisenä yleisnerona pidetään Gottfried Wilhelm Leibnizia, joka viimeisenä pystyi kommentoimaan ja kontribuoimaan kaikkiin olemassa oleviin tieteisiin. Leibniz kuoli vuonna 1716, eli tasan 300 vuotta sitten. Yleisnerojen aika on siis ohi.
” Ihminen ei siis ole epärationaalinen, vaan hän yrittää toimia rationaalisesti, mutta mahdollisuudet siihen ovat hyvin rajatut.”
Tässä uus-vanhassa maailmassa ei pärjää ilman yhteistyötä muiden kanssa. Näin ollen Cruyffin väite toteutuu maailman monimutkaisuuden myötä. Olemassa oleva heikkous (yksilö ei enää pärjää yksin) mahdollistaa vahvuuden, yhdessä toimimisen, joka tuottaa sellaisia etuja, mitä aikaisempi toimintamalli ei mahdollistanut. Idea on vastaava kuin työnjaossa: yhteiskuntien syntyessä luovuttiin ajatuksesta, jossa jokaisen tulisi osata kaikkea. Tämä mahdollisti erikoistumisen, mikä kokonaisuuden tasolla tarkoitti suunnattomia hyötyjä ja parempaa tehokkuutta yksittäisissä toimissa. Läpi historian tämä työnjako on syventynyt entisestään.
Itse olen aina ollut hyvä tiimipelaaja, ei sen takia, että olisin luonnostani toiset ihmiset huomioonottava tai vähemmän itsekäs kuin muut. Itse asiassa taidan olla keskimääräistä ihmistä huomionkipeämpi ja rehellisesti sanottuna myös mulkumpi tyyppi. Pelastukseni on ollut se, että olen usein täysin kädetön ja surkea usealla elämän osa-aluella, enkä pystyisi tulemaan toimeen ilman toisten apua.
Olen joutunut opettelemaan tekemään töitä tiimissä, koska olen tarvinnut muiden apua. Tämä ei ole paha asia, itse asiassa melkein joka ikinen päivä nykyisessä työssäni olen kiitollinen, että vajaavaisuuteni on tehnyt minusta paremman työtoverin. Työtoverin, joka uskaltaa pyytää apua toisilta ihmisiltä. Tämä on tarkoittanut, että olen sitoutunut auttamaan myös toisia, sillä tiedän, että ilman vastavuoroisuutta, ei minulla ole ketään rinnalla kun avun tarve ilmenee.
Pauli Hanhiniemi sanoi hyvin Vain elämää -ohjelmassa: ”Parhaissa bändeissä soittajat tarvitsevat toisiaan”. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että soittajat eivät ole riittävän lahjakkaita pärjätäkseen yksin. Näin ollen Cruyffin lanseeraama ajatus, heikkous muuttuu vahvuudeksi, toteutuu. Eli yhdessä tehtäessä ei välttämättä pärjää parhaiten omilta kyvyiltään lahjakkain henkilö, jollei hän osaa sovittaa omaa osaamistaan muiden kykyihin ja näkökulmiin.
Ryhmä-älyyn liittyvät tutkimukset vahvistavat Hanhiniemen ja Cruyffin näkökulman. Pentlandin ja Hashimin (2010) ja Engelin ja Jingin (2014) tutkimukset tukevat ajatusta, että tiimin menestykseen vaikuttaa vahvemmin toimiva kommunikaatio ryhmän jäsenten välillä sekä tunne-älyn määrä kuin yksilöiden mitattu älykkyys. Molemmissa tutkimuksissa johdonmukaisesti paremmin pärjäsivät ne tiimit, joiden toiminnassa korostui demokraattinen kommunikaatio ryhmän jäsenten välillä sekä toisten tunteiden ymmärtäminen. Adam Grant (2013) on viitannut kirjassaan Give and Take (2013) tutkimuksiin kirurgeista ja heidän onnistumisistaan leikkauksissa. Onnistumisprosentti nousi kun kirurgin ympärillä oli tiimi, jonka osaaminen ja toimintatavat olivat kirurgille tuttuja. Kun kirurgi vaihtoi tiimiä ja sairaalaa, onnistumisprosentti laski alaspäin. Tiimien osalta näyttääkin siltä, että jaettu kokemus ja osaaminen merkitsee enemmän kuin yksilöllinen osaaminen. Grant sanookin, että paras ryhmä ei olekaan se, jossa on eniten tähtiä, vaan tiimi, joka on oppinut toimimaan yhteistyössä.
Menestyksen avain näyttääkin olevan yksilöiden välinen yhteistoiminta, jota ei saada aikaan pelkkien individualististen superyksilöiden avulla.
