Minusta tuli isä viisi vuotta sitten. Tuolloin tein vakaan päätöksen siitä, että lapsen etu menee aina työni edelle. En uhraa lapseni hyvinvointia työni takia. Tämä päätös ei tarkoita sitä, ettenkö voisi panostaa työhöni tai kehittää omaa osaamistani. Se pikemminkin linjaa ne rajat, joissa voin painottaa työhöni tai omaan uraani liittyviä tekijöitä.
Mainoksessa oli nostoja, joissa äidit totesivat, että työ saa heistä parhaat puolet ja kovimman panostuksen, kotona annetaan se, mikä on sen jälkeen jäljellä. Usein se ei ole paljon.
Tietenkin päätös kuvastaa ideaalia, todellisuus on paljon karumpi. Todellisuutta kuvaa hyvin Mothers in Business -organisaation tapahtuman mainos, johon törmäsin. Mainoksessa oli nostoja, joissa äidit totesivat, että työ saa heistä parhaat puolet ja kovimman panostuksen, kotona annetaan se, mikä on sen jälkeen jäljellä. Usein se ei ole paljon. Tunnistan asian paremmin kuin hyvin, olemme puolisoni kanssa pyrkineet tasa-arvoiseen vanhemmuuteen, minkä vuoksi samaistun vahvasti äitien ongelmiin työn ja perheen yhdistämisessä. Kaista on usein totaalisen loppuun kulutettu kun pääsee pois töistä.
Omat ongelmani kumuloituivat viime syksynä ja keväänä. Asiaan vaikutti vahvasti toimialamme haastava tilanne, mikä nosti painetekijöitä töissä. Tämä taas edellytti entistä vahvempaa panostusta työntekoon, jotta pysyttäisin pinnalla. En tilanteessa halunnut luopua periaatteesta kantaa vastuutani perheen arjesta, joten päätin vain tehdä samassa ajassa entistä enemmän. Lienee selvää mitä tapahtui, paloin loppuun.
Työni todellisuus alkoi vaikuttaa haitallisesti muuhun elämääni. Vaikka olin paikalla, en ollut läsnä, olin saatanan väsynyt, vihainen ja pelottava. Kadotin yhteyden lapseeni, en esimerkiksi pystynyt lohduttamaan, koska se vaatii aikaa ja läsnäoloa, ja minun vaikea olla rauhallinen ja kärsivällinen, koska kävin koko ajan ylikierroksilla.
Onneksi tajusin pysäyttää tilanteen ennen kuin se ehti räjähtää käsiin. Toukokuun lopussa yhtenä iltana ymmärsin mihin olin menossa ja mitä olin tehnyt, olin laittanut työni koko perheen hyvinvoinnin edelle. Ymmärsin että minun oli tehtävä arvovalinta. Kun tuo kysymys kirkastui kaiken paineen ja helvetillisen kiireen keskellä, minun oli helppo tehdä valintoja. Kun valinnassa oli aidosti kyse työn ja perheen säilymisen väliltä, se oli hyvin yksinkertaista.
Heti tuon valinnan jälkeen minulle tapahtui pieni arjen ihme: kun olin päättänyt että on ihan sama mitä töissä tapahtuu ja minä priorisoin nyt perheeni hyvinvointia, kuin taikaiskusta pystyin lohduttamaan lastani
Heti tuon valinnan jälkeen minulle tapahtui pieni arjen ihme: kun olin päättänyt että on ihan sama mitä töissä tapahtuu ja minä priorisoin nyt perheeni hyvinvointia, kuin taikaiskusta pystyin lohduttamaan lastani. Hän oli sylissäni, minulla ei ollut kiire mihinkään, mitään muuta ei ollut mielessäni kuin olla hetkessä tukena. Olen verrannut kokemusta siihen miten Taru sormusten herrassa Gandalf vapauttaa Theodenin Sarumanin pahasta taiasta. Minulla on siis kotona pieni valkoinen velho, jonka voima on mahtavampi kuin yhdenkään työhön liittyvän tekijän.
Isänpäivänä muistutin itseäni taas niistä arvoista, joiden tulisi ohjata toimintaani ja päätöksiä. Työ ei ole niin tärkeä asia, että siihen liittyvien tavoitteiden pitäisi ajaa kaiken muun edelle. Inhimillinen työelämä lähtee ajatuksesta, että työ joustaa suhteessa muuhun elämään. Ei ole järkeä uhrata yhtä ja ainutlaatuista elämää minkään työn vuoksi. Ei työ ole niin tärkeää.
Parempi ajatus on antaa elämän häiritä työtä.
