Minun oli todella vaikeaa kirjoittaa mitään blogiimme. Normaalisti blogimme tekstit ovat positiivisuuden voimaan uskovia näkökulmia, jotka liittyvät työelämän kehittämiseen. Itse olen pyrkinyt kirjoittamaan yhteiskunnallisia kannanottoja vahvistaakseni keskustelun monimuotoisuutta. Kun elämme poikkeustilassa, tuntuu, että kumpikaan edellä mainituista näkökulmista ei sovi tähän hetkeen.
Globaali pandemia on inhimillinen kriisi. Vaikka kaikesta voidaan löytää hopeareunus, niin tällaisen tekijän korostaminen tuntuu väärältä ratkaisulta tilanteessa. On mielestäni epäinhimillistä hehkuttaa mahdollisuuksia, kun ihmiset joutuvat pelkäämään läheistensä ja oman terveytensä puolesta. On syytä muistaa, että on eri asia luoda positiivista ilmapiiriä ja uskoa tulevaan kuin hehkuttaa “mullistavia mahdollisuuksia” siitä, mitä tämä kriisi opettaa meille. Tämän vuoksi olen itse päättänyt omassa sosiaalisessa mediassani kirjoittaa vain iloisia ja vähän pöhköjä päivityksiä, joiden tavoitteena on yrittää tuoda ilon pilkahduksia ihmisten arkeen. Jotain arkista ja jotain pientä, joka veisi huomion pois huolista.
Toisaalta tuntuu, että tilanteessa tehdään myös aivan liikaa yhteiskunnallisia analyysejä, joissa nostetaan esiin uhkakuvia. Esitetään omia toiveita, jotka eivät suoranaisesti liity nykyisen haasteen ratkaisuun. “Elämää koronan jälkeen” ja “Miltä maailmamme tulee näyttämään” -henkisiä otsikoita ja artikkeleita vilisee silmissä. Keskenään kamppailevat väitteet pyrkivät täyttämään ajattelumme: “Siirrymme tarkkailun ja kontrollin yhteiskuntiin” versus “Uudenlainen vapaus ajasta ja paikasta koittaa”. “Taloutemme ja demokratiamme romahtavat” versus “Löydämme tavan elää sopusoinnussa ympäristön kanssa”. Kaikki mahdolliset skenaariot tuntuvat olevan esillä.
En itse halua liikaa spekuloida tulevaa. Vaikka onkin aina kannattavaa tehdä hypoteeseja emmekä ilman niitä voi varautua tulevaan, mielestäni on aivan liian aikaista sille, että pystyisimme tekemään päteviä arvioita kriisin vaikutuksista, kun se on vielä pahasti käynnissä. Ymmärrän tosin, että tämä spekulaatio voi tuoda lohtua ja ajan täytettä poikkeustilan arjessa.
Haluan nostaa esille kaksi asiaa, jotka koronakriisi on paljastanut ja jotka toivottavasti muistetaan vielä senkin jälkeen, kun tilanne on ohi.
Koronakriisi on paljastanut sen, mitä tutkimukset ovat kertoneet jo aiemmin: työ ei ole suurimmalle osalle meistä elämän tärkein asia.
1. Työ ei ole elämän tärkein asia
Koronakriisi on paljastanut sen, mitä ihmisten arvoihin liittyvät tutkimukset ovat kertoneet jo aiemmin: työ ei ole suurimmalle osalle meistä elämän tärkein asia. Perhe, terveys ja läheistemme hyvinvointi menevät kirkkaasti työn edelle merkityksessään. Tämä näkyy myös nykyisessä tilanteessa – olemme valmiita joustamaan työhön ja talouteen liittyvissä seikoissa, jos näiden joustojen avulla voidaan pelastaa ihmishenkiä.
Itse koen, että koronakriisissä tärkein tehtäväni on huolehtia perheeni ja läheisteni hyvinvoinnista. Jos väittäisin, että paras tapa toteuttaa tätä periaatetta olisi keskittyä ensisijaisesti työntekoon, niin valehtelisin. Työ voi joustaa.
2. Perinteisten töiden merkitys on korostunut kriisin keskellä
Meneillään oleva kriisi on paljastanut usean työnkuvan todellisen merkityksen. Siivoojat, kaupan kassat, roskakuskit, lastentarhanopettajat – heidän ja monen muun perinteisen “duunariammatin” varassa yhteiskuntamme pyörii nyt. Nämä työnkuvat ovat sellaisia, joita ei voi tehdä etänä. Niitä myöskään harvoin hehkutetaan julkisuudessa, ja usein niiden vaativuudesta sanotaan: “Kuka tahansa nyt voi tehdä noita hommia”.
Oikeasti mitä tahansa työtä voi tehdä kuka vain, jos työn tuloksella ja laadulla ei ole mitään merkitystä. Koronakriisin keskellä itse kiitän täydestä sydämestäni siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa jokaisesta työnkuvasta löytyy lujalla ammattiylpeydellä työtään tekeviä osaajia. Tämä on paras turva sille, että kokonaisuus toimii kriisin keskellä. Monien ihmisten työ ei voi joustaa kriisitilanteessa samalla tavalla kuin liikkeenjohdon konsultin (virallinen työnimikkeeni – niin, en pidä siitä itsekään), koska heidän tekemänsä työ on niin perustavanlaatuista ja juuri sen vuoksi niin tärkeää. He ansaitsevat suuren arvostuksen, ihailun ja palkkion ihan niissä samoissa muodoissa kuin mitä annamme enemmän hehkutetuille työnkuville.
Toivottavasti nämä kaksi seikkaa eivät unohdu meiltä, kun maailma palaa taas radalleen.
P.s. Itseäni on hieman ärsyttänyt se hehkutus ja itsekorostus, jota valmennus- ja konsulttibisneksessä välillä ilmenee. Meillä on joskus taipumus tehdä itsestämme paljon tärkeämpiä kuin oikeasti olemme. Pandemia kuitenkin paljastaa sen, että meidän konsulttien tekemä työ on täysin riippuvaista siitä, että yhteiskuntamme perusrakenne toimii. Ja sen mahdollistavat aivan toiset ihmiset.
